Siirtolapuutarhojen kohtalo nousi hiukan yllättäen kuntavaaliteemaksi, kun kokoomuksen Otto Meri esitti. että niiden tilalle pitäisi rakentaa asuntoja. Vaaralliseksi heiton tekee se, että siirtolapuutarhojen vuokrasopimukset ovat päättymässä ja käynnissä ovat valmistelut niiden päivityksistä. Teoriassa ne voitaisi siis myös jättää uusimatta.

 Lisähuolta siirtolapuutarhaväen keskuudessa on aiheuttanut demareiden apulaispormestariehdokas Eveliina Heinäluoman Siirtolapuutarha-lehteen antama haastattelu. Siinä hän totesi, että  ”Helsingissä vuokrasopimuksia on syytä pyrkiä jatkaman, ellei alueelle ole muita merkittäviä maankäytön muutoksia tulossa. Pidämme tärkeänä, että mikäli muutoksia on tulossa, pyritään nykyisille siirtolapuutarhan pitäjille löytämään uudet paikat.”

Ajatus siirtolapuutarhojen paikkojen vaihtamisesta kadottaa kuitenkin yhden aivan keskeisen asian:  siirtolapuutarhat ovat osa kaupunkihistoriaa juuri omilla sijoillaan ja nykyisissä muodoissaan. 

Oma näkemykseni ja vihreiden kanta on, että nykyiset siirtolapuutarhat ovat tärkeitä sekä yleisinä viheralueina että kulttuurihistoriallisen merkityksensä takia. Tämän linjasi myös valtuustoryhmämme puheenjohtaja Amanda Pasanen samaisessa Siiirtolapuutarha-lehden haastattelussa.

Nykyiset siirtolapuutarha-alueet pitää minusta säilyttää vakiintuneessa käyttötarkoituksessaan ja uuden rakentamisen kohteet on haettava muualta. Suuren kysynnän takia olisi perusteltua perustaa myös uusia siirtolapuutarhoja, mutta siinä haasteeksi nousevat maankäytön muut tarpeet. Ehkä luontevinta olisi tutkia Östersundomin aluetta osana sen muuta ympäristösuunnittelua.

Siirtolapuutarhojen historiaa ei saa sivuuttaa

Siirtolapuutarhojen historia palautuu 1900-uvun alkuvuosikymmeniin, jolloin Helsingin nopea kasvu ja työväestön heikot asuinolot herättivät paineita kaupunkisuunnitteluun ja terveelliseen asumiseen. Pula-aikoina siirtolapuutarhat antoivat myös kaupunkilaisille mahdollisuuksia pienimuotoiseen omaan ruuantuotantoon.

 Ruotsista ja Saksasta haetun mallin mukaan Helsinkiin ryhdyttiin kaavoittamaan paikkoja siirtolapuutarhoille. Niistä ensimmäinen perustettiin vuonna 1918 Ruskeasuolle. Siirtolapuutarhojen kultakausi osui 1920–40-luvuille, jolloin sellaisia avattiin Kumpulaan (1926), Vallilaan (1932), Herttoniemeen (1934), Taliin (1936), Oulunkylään (1940), Marjaniemeen (1946) ja Pakilaan (1948).  

 Nykyään Helsingissä on yhdeksän siirtolapuutarhaa ja saman verran kesämaja-alueita, joilla on osin vastaava, mutta silti erilainen historia. Jälkimmäiset – joista tunnetuimmat ovat Kivinokassa ja Lammassaaressa –eroavat edellisistä siinä, että niiden mökit ovat pienempiä eikä niillä ole omia pihoja. Siirtolapuutarhojen ja kesämaja-alueiden kohtaloa kannattaa käsitellä rinnakkaisin siksi, että niillä on saman kaltaisia yleiseen etuun liittyviä yhteyksiä kaupunkilaisen elämäntyylin ja luonnon lomittamisen kannalta.

 Asun itse Roihuvuoressa ja minulle tutuimpia siirtolapuutarhoja ovat luonnollisesti Marjaniemen ja Herttoniemen siirtolapuutarhat. Pysäyttävää on havahtua siihen, että Marjaniemen siirtolapuutarha on perustettu kymmenisen vuotta aikaisemmin kuin vieressä olevan Roihuvuoren alueen ensimmäiset asuintalot tulivat harjaansa. Herttoniemessä taas punamullattiin mökkejä ja kasvattiin porkkanaa jo yli 20 vuotta aikaisemmin. Käytännössä ympäröivä lähiökaupunki on siis kasvanut ajan myötä näiden siirtolapuutarhojen ympärille.

Vuokrasopimusten korotusten pitää olla kohtuullisia

 Siirtolapuutarhat eivät ole mitään yksityisiä huvila-alueita eikä niiden rakennuksia voi rinnastaa tavallisiin kesämökkeihin.  Siirtolapuutarhojen asemakaavoissa ja vuokrasopimuksissa määritellään yksityiskohtaiset ehdot toiminnalle. Mökeillä on tarkasti säädellyt koko- ja muotovaatimukset. Samalla erilaisia leikkimökkejä tai katettuja grillipaikkoja tai muita rakennelmia voi tehdä vain alueiden yhtenäistä olemusta vaalivien sääntöjen mukaan. Tonteille tulee vain kylmä vesi eikä niillä ole viemäröintiä. Siirtolapuutarhayhdistykset vastaava myös alueiden yleisestä kunnossapidosta, valaistuksesta ja yhteisten rakennusten ylläpidosta.  

 Siirtolapuutarha-alueet ovat myös kaikille avoimia virkistysalueita. Siksi säännöissä rajoitetaan esimerkiksi tekemästä omille pihoille sellaisia aitoja, joiden yli ei näe. Alueilla järjestetään myös kesäkahvilatoimintaa ja tapahtumia. Yhteisiä tiloja voivat vuokrata myös ulkopuoliset vaikka perhejuhliinsa. Esimerkiksi Marjaniemessä on puulämmitteinen sauna, jossa myös ulkopuoliset voivat käydä.

Nyt kun siirtolapuutarhojen vuokrasopimuksia ollaan uusimassa on tärkeää, että korotukset eivät ole kohtuuttomia. Julkisuudessa on puhuttu tontivuokrien kolminkertaisemisesta perustellen sitä halulla rinnastaa siirtolapuutarhat esimerkiksi Helsingin alueella oleviin lomamökkeihin. Minusta tämä on virheellinen tulkinta, koska siirtolapuutarhat eivät ole vain yksityisesti omistettuja vapaa-ajan asumuksia, vaan kyse on yhteisöllisestä ja yleistä etua palvelevasta toiminnasta, jolla on merkittäviä käyttöön ja kehittämiseen liittyviä rajoituksia. 

 Siirtolapuutarhat pitää nähdä historiallisessa jatkumossaan osana kaupungin, luonnon ja kaupungistumista edeltävän agraariajan historiallisena yhdistelmänä.  Jos niiden vuokrasopimuksia ryhdyttäjsi rinnastamaan mihin tahansa vapaa-ajan asumiseen siitä seuraa paineita purkaa näiden alueiden perinteitä vaalivia käyttörajoituksia. Tällä tiellä tuhottaisi nopeasti koko siirtolapuutarhojen näihin päiviin asti vaalittu yhteisöllisyys ja yleinen merkitys.

 On silti hyvä ymmärtää kaupungin maanvuokrien määritykseen liittyvät yleiset periaatteet. Kun mitä tahansa vuokrasopimuksia kaupungin taholla päivitetään, silloin niihin tehdään normaalisti indeksikorotukset. Niissä huomioidaan se, jos vuokrat ovat vuosien kuluessa menettäneet todellista arvoaan  Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin muuttaa alueiden statusta joksikin muuksi kuin se mitä se on, ja nostaa sitten niiden vuokria sellaisen markkina-arvon mukaan, mitä ei alueille voi mitenkään määrittää ilman, että niiden toimintaa muutetaan perusteellisesti ja pysyvästi. 

*