Pari viikkoa sitten eduskunnassa kaatui esitys siitä, että opintotuki olisi evätty toisen korkeakoulututkinnon suorittajilta. Tämän ajatuskukkasen takana vaikutti vanha pyrkimys haalia akateemiset kuhnurit nopeammin työelämän piirin.
Väärin tuumittu. Toisen tutkinnon tekijät ovat usein niitä, jotka eivät ole onnistuneet työlllistymään ensimmäisellä tutkinnollaan. Olisiko kansantaloudelle muka parempi, että akateemisesti koulutettu istuu kotona työttömyyskorvauksella kuin että hän yrittää lisäopiskelun avulla parantaa asemaasa työmarkkinoilla.
Eilen taas YLE uutisoi, kuinka yhä useampi nuori haluaa pitää välivuoden ennen opiskelua, koska alan vaihto on eri syistä niin vaikeaa, että alanvalinnan epäonnistumisen riskiä halutaan välttää. Jälleen siis pyrkimys nopeisiin valmistumisaikoihin näyttää johtavan päinvastaiseen tulokseen.
Viime vuosina nopeaa valmistumista on ajettu myös kiristämällä opintotuen ehtoja. Tässä sivuuttuu se tiedossa oleva seikka, että käytännössä opintoja viivästyttävät erityisesti opiskelijoiden toimeentulopulmat. Siis se, että elantonsa turvatakseen moni menee opintojen ohella tai jopa sijaan töihin. Näin opintotukiruuvin vääntäminen tiukemmalle puristaa tulosta juuri väärään suuntaan toivotusta.
Eikä tässä vielä kaikki. Usein korkeakoulujen kroonisia rahoituspulmia murehdittaessa esiin kaivetaan ajatus lukukausimaksuista. Toteutuessaan ne tietenkin löisivät suoraan korvalle juuri nopeamman valmistumisen tavoitetta – ainakin niiden opiskelijoiden osalta, joilla on muutenkin pulmia elannon suhteen.
Lukukausimaksujen asettaminen muiden mantereiden opiskelijoille taas vähentää sitä kansainvälistä vastavuoroisuutta, mihin taas erilaisissa globaalistrategioissa pyritään. Suo siellä, vetälä tiellä. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Mutta jätetään kirsikaksi kakun päälle tämä: samaan aikaan kuin Suomea halutaan brändätä koulutuksen ja tutkimuksen mallimaana, juuri koulutusta ja tutkimusta halutaan ohjata yhä suoremmin tämän päivän markkinatoimijoiden soveltavan tiedon ja työvoiman tarpeita tyydyttäväksi. Tämän ideaalin mukaan sitten järjestestetään korkakoulujen hallinto ja tutkimusrahoituksen poliittinen ohjaus.
Kannattaa todellakin pysähtyä kysymään, että missä syntyy syvenevään tietoon perustuvaa yhteiskuntaa ja niitä kovasti kaivattuja uusiin ja luoviin ideoihin perustavia elinkeinovaikutuksia, jos korkeakoulujen tulosmittarit ovat vain määrällisiä ja niiden aikahorisontti yritysmaailman kvarteeleihin sidottu? Korkeakoulujen ohjaaminen yritysmaailmasta omaksutuilla tulos/panos-malleilla ja menokurilla johtaa auttamattomasti niiden todellisesta tuloksesta leikkaamiseen.
Toivottavasti uusi eduskunta on edes korkeakoulupolitiikassa edellisiä viisaampi.