VR:n makasiinien kohtalosta käytiin aikanaan pitkä ja repivä keskustelu. Olin itse perustamassa Pro Makasiinit liikettä ja laatimassa Pro Makasiinit manifestiakin. Ajatuksenamme ei ollut vastustaa Musiikkitaloa sinänsä, vaan halusimme esittää sen sijoittamista Töölönlahdelle niin, että makasiinit voisi säästää. Suosittuna tapahtumapaikkana ja viikonloppujen suurista kirpputoreistaan tunnettu makasiinien ympäristö haluttiin jättää eläväksi ja muutatumiskykyiseksi kaupunkikulttuurialueeksi. Tuumimme että siitä olisi hyötyä jopa sen ympärille muodostumassa olleiden institutionaalisten kulttuuritalojen kannalta.
Adressin VR:n makasiinien säästämisen puolesta allekirjoitti lopulta jopa yli 30 000 kansalaista. Makasiinien ihmismuuriinkin osallistui jopa 10 000 aktivistia ja se lienee suurin koskaan Helsingissä järjestetty kaupunkiaiheinen mielenilmaus.
Vuoden 2000 kunnallisvaalien alla keskustelu Töölönlahden kohtalosta kävi erityisen kuumana. Eri puolueiden ehdokkaat huomasivat mielipidemittauksista, että enemmistö helsinkiläisistä vaikutti haluavan mieluummin säästää makasiinit kuin rakentaa niiden päälle musiikkitalon. Siksi monet konservatiivisemmatkin ehdokkaat valitsivat vaalikoneista vaihtoehtoja, joissa makasiineja haluttiin säästää
Näissä vaaleissa me makasiinien puolustamisesta vaalikysymyksen tehneet vihreät kipusimme demareiden ohi selvästi Helsingin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Itsekin pääsin näissä vaaleissa ensi kertaa valtuustoon. Makasiinikysymys ei ollut vain kaupunkisuunnittelykysymys, se oli selvästi poliittinen identiteettikysymys, siinä kulminoitui kenelle ja mille asioille kaupunki kuuluu symbolisesti ja käytännössäkin.
Helsingin Sanomat kertoi vaalien jälkeen kuinka valtuustoon oli valittu enemmistö valtuutettuja, jotka ennen vaaleja olivat HS:n vaalikoneessa ilmoittaneet haluavansa säästää makasiinit. Vaikutti siis hetken siltä, että koko Töölönlahden suunnitelma meneekin uusiksi.
Demokratia ei aina kuitenkaan toimi näin suoraviivaisesti.
Töölönlahden kaavoitusta oli jo pitkään ohjattu ensi sijassa kiinteistötaloudellisista lähtökohdista käsin. Sen perustana oli kaupungin ja valtion Kamppia ja Töölönlahtea koskeva maakäyttösopimus, jossa koko tämän alueen rakennusoikeus sovittiin jaettavaksi tietyssä suhteessa. Koska kaupunki oli kaavoittanut itselleen paljon liiketila-alaa Kampin keskukseen (kaupunki muuten siirsi rakennusoikeuden sitten yksityiselle rakennuttajalle hyvityksenä maanalaisen linja-autoaseman tekemisestä), Töölönlahdelle piti vastaavasti sijoittaa valtion kiintiöön laskettava Musiikkitalo ja samalla radan varteen rivi valtion jalostettavaksi ajateltuja liikerakennuksia.
Pro Makasiinit-liike kyllä yritti nostaa myös radan varren kortteleiden ongelmia keskustelun aiheeksi, mutta turhankin kärjistynyt vastakkaisasettelu Musiikkitalon ja Makasiinien välillä dominoi koko asemakaavan käsittelyä. Vasta liikerakennusten valmistuminen on paljastanut monille että kaavaan kuului tällaisiakin osia
Tässä kiinteistötaloudellisessa yhtälössä ei ollut sijaa Musiikkitalon siirtämiselle radan varteen ja makasiinien säästämiselle. Tällaisessa ratkaisuissa kaupungin olisi pitänyt tavalla tai toisella hyvittää valtiolle se rakennusoikeus, joka makasiinien säästämisen takia olisi siltä jäänyt saamatta.
Asemakaavaesityksen edetessä valtuusto jakautui asiassa vahvasti. Vihreät ja vasemmistoliitto puolustivat makasiineja vahvimmin. Kokoomus ja demarit suurimmalta osaltaan puolustivat vanhaa hanketta vaikka vaaleja ennen vaalikoneissa moni heidänkin piireistään valituksi tullut oli innostunut puolustamaan makasiineja.
Kokoomuksen ja demareiden valtuustoryhmien kapinallisia tyynnytelläkseen kaupunkisuunnitteluvirasto keksi ajatuksen uudesta Makasiinipuistosta. Se muodostettaisiin Musiikkitalon ja Sanomatalon väliin, ja sen ajatuksen oli, että toisen makasiinin päästä voidaan säilyttää pieni osa ja sen viereen rakentaa purettavista makasiineista saatavista tiileistä kaksi muuta rakennusta.
Kaavaesityksessä tämä makasiinipuisto oli merkitty jopa suojelumerkinnällä. Tämä oli outo ennakkotapaus, koska ainakaan itse en ole kuullut että koskaan olisi kaupunki suojellut jo etukäteen vielä rakentamattomia rakennuksia.
Helmikuussa 2002 kaupunginvaltuusto hyväksyi lopulta kaavan äänin 49-36. Eräs vaikutusvaltainen kokoomuspolitiikko sanoi äänestystuloksen varmistuttua minulle yksityisesti, että jos kaava olisi vasta silloin mennyt valmisteluun, tulos olisi ollut lopulta toinen, mutta tässä tapauksessa ei ollut mahdollista antaa vihreille asiasta niin suurta poliittista voittoa että kaavan olisi annettua kaatua. Totesin tähän vähän nyreästi, että eikö poliittista arvovaltaa tärkeämpää olisi tehdä parasta mahdollista kaupunkia.
Kaavasta tietenkin valitettiin hallinto-oikeuteen, mutta valitukset eivät tuottaneet tulosta. Museovirasto luopui yllättäen valitusprosessista omalta osaltaan, vaikka oli etukäteen alueen kaavasta lausuessaan ilmoittanut valittavansa, jos makasiinit yritetään siinä purkaa. Minulle ei ole koskaan selvinnyt miksi Museovirastossa linja muuttui kesken prosessin.
Kuten tunnettua, kaavan hyväksymisen jälkeen makasniinit ehtivät sitten palaakin. Toisin kuin alkuun laajasti uutisoitiin, kyse ei ollut tuhopoltosta, tämä selvisi poliisin tutkimuksista.
Palon jälkeen makasiinit purettiin kaavan ohjaamalla tavalla. Se säästettäväksi merkitty fragmentti sinne jäi ja siellähän tuo on vieläkin. Tulipalon tutkimuksen aikaan poliisi kyllä vahingossa tuhosi osan säästettäväksi merkityn rakennuksen seinästä.
Kaupunkisuunnitteluvirasto on sittemmin yrittänyt saada jäljelle jäävää osaa purettavaksi poikkeusluvalla. Se on kuitenkin hankalaa koska suojelumerkintä on vahva. Toisaalta koko se idea makasiinipuistosta oli kiistatta tärkeä osa kaavaa ja sen läpimenoa.
Mutta mitä sille makasiiniraadolle sitten pitäisi tehdä?
Itse ajattelen että VR:n makasiinien muodostama kaupunkitila olisi ollut hieno mahdollisuus Helsingille ja keskustan elävöittämiselle. Näin alueen aktiivisena pienten ravintoloiden ja tapahtumien ilta-alueena. Pääosin tämä mahdollisuus hukattiin iäksi. Lopulta Töölönlahdelle on tulossa aika vähän rakennuksia jotka pitävät sitä eloisana ja kutsuvana ilta-aikaan. Ehkä kirjasto aikanaan vahvistaa sitä toiminnallisesti, mutta etenkin radan varren liiketaloissa epäonnistuttiin pahasti.
Asemaakaavan idea suojelluista makasiinifragmenteista oli keinotekoinen ja sen tarkoitus oli ensi sijassa auttaa vastatuuleen joutunut kaava läpi. Silti sitä voisi hyvällä tahdolla viilata toimivampaan suuntaan hylkäämättä sitä tyystin. Alueen elävyyden kannalta tilausta olisi pienemmistä muutautumiskykyiistä paviljongeista, joissa voisi olla erilaisella profiililla toimivia kahviloita ja/tai ravintoloita.
Ne kannattaisi kyllä suunnitella käyttötarkoituksen mukaan ja arkkitehtuurikilpailujen kautta eikä orjallisesti makasiinifragmentti-ideointiin pohjautuen.
Yksi rakennukista voisi tukeutu musiikkitaloon ja toimi esimerkiksi jazziin ja/ tai kansanmusiikkiin erikoistuneena klubina. Toinen voisi tukeutua kirjaston suuntaan profiloitumalla esimerkiksi kirjallisten iltamien ja julkistamistilaisuuksien kantapaikaksi. Kolmannen voisi organisoida jonkunlaiseksi rock- ja kansalaistapahtumien areenaksi. Siinä voisi hyödyntää ainakin osia vielä säilyneestä makasiinista. Voisi siellä olla se julkinen saunakin, jos käy niin että sellaista ei tulevan pääkirjaston tilaohjelmaan mahtuisi.
Kuhunkin paviljonkiin voitaisi kilpailuttamalla valita pyörittäjäksi itsenäinen yrittäjä. Tarjokkaiden paremmuus pitäisi kuitenkin ratkaista ennemmin konsepteja vertaamalla kuin korkeimman vuokran perusteella. Yhdessä koko paviljonkikokonaisuus voisi toimia Töölönlahden kansalaispuistoon järjestettävien tapahtumien tukipisteinä.
Tällä tavoin Töölönlahden kehityksessä voitaisi painottaa sellaista toiminnallisuutta ja sisältöpuolta joka on vähän jäänyt rakennuskiistelyn jalkoihin.
Tällä tavoin saataisi kokonaisuuteen sitten kerroksellisuutta. Säästyvä muistijälki ei kertoisi vain vanhasta rautatiehistoriasta, vaan myös Helsingin kaupunkisuunnittelun ja kansalaisosallistumisen historiasta.