Helsingin sosialidemokraattien kaupunginvaltuustoryhmä jätti 11.2. kaupunginvaltuustossa ryhmäaloitteen, joka koskee työllistämistä. Aloitteessa kannetaan huolta pitkäaikaistyöttömyyden kasvusta, kiitellään jo tehtyjä korjaustoimenpiteitä ja vaaditaan asiaan uutta panostusta.
Esityksessä kiinnitetään huomiota, siihen että KELA on perinyt kaupungilta kahtena viime vuonna yhteensä 52 miljoonaa euroa työmarkkinatukimaksuja ja tuoreen lakimuutosten takia vuosittaisten maksuosuuksien arvioidaan nousevan rajusti. Esityksen kantava ajatus on, että jos sama raha käytättäisi työllistämiseen, sillä saataisiin jotain aikaan.
Aloitteen toimenpiteissä kehotetaan esimerkiksi perustamaan kaupungin kolmikantainen työllistämistoimikunta ja kehittämään erityisesti sellaisia avustavia tehtäviä, jotka eivät syrjäytä työehtosopimuksen mukaista työtä. Sen kohteina voisivat olla esimerkiksi vanhainkodit, päiväkodit, kirjastot, kaupungin remontit, puutarhatyöt yms.
Juuri tämä saa esimerkiksi Saku Timosen tulkitsemaan, että demarit ajavat tässä työttömien patistelua puhdetöihin. Samassa hengessä tutkija Ville-Veikko Pulkka arvioi, että tässä on kyse SDP:n versioista osallistavasta sosiaaliturvasta. Somessa SDP:n esitys on saanut muutenkin aika kyytiä.
Minusta näyttää, että demareiden pohjimmiltaan hyväntahtoinen esitys lähinnä kompastuu omiin henkseleihinsä: siinä ei uskalleta viedä analyysia valtion ja kuntien välisen suhteen tasolle, vaan esitetetään enimmäksen jo nyt kunnissa käytössä olevia työllistämisen keinoja.
Samalla aloitteessa eksytään suojelemaan nykyisiä työpaikkoja lisätyöllistämisen vaikutuksilta niin, että syntyvät uudet työpaikat olisivat toissijaisia avustavia työtehtäviä. Käytännössä siis juuri niitä, joita kaupunki on itsekin pyrkinyt viime vuosina tehokkuuden nimissä karsimaan. Tällainen tukityöllistäminen tarjoaakin helposti työttömille oikean työpaikan sijaan lähinnä perinteistä kyykyttämistä.
Jos asetelmaa halutaan purkaa tarkemmin, pitää ymmärtää, ettei kaupunki maksa valtiolle Kelalle tehtävien suorituksien kautta mitään ”sakkoja”. Kyse on valtion työttömille maksaman työmarkkinatuen osuudesta, jonka kunnat maksavat valtiolle takaisin pitkään työttömänä olleiden osalta.
Aikaisemmin kunnat maksoivat työmarkkinatuesta puolet yli 500 päivää tukea saaneiden osalta. Tämän vuoden alusta kunnat maksavat puolet työmarkkinatuesta jo 300 päivän työttömyyden jälkeen ja kun tukea on maksettu 1000 päivää, maksavat kunnat siitä 70%. Muutoksen taustalla oli nimenomaan valtion tarve säästää kuntien kustannuksella.
Työmarkkinatuen kuntaosuus ei erityisen hyvin aktivoi kuntia työllisyydenhoitoon, sillä kaikki vaikuttavimmat välineet siihen ovat valtiolla: se päättää muun muassa palkkatuesta ja työkokeilujen järjestämisestä. Siten kuntien velvollisuus maksaa osa työmarkkinatuesta valtiolle on ristiriitaista.
Oikeaa politiikkaa olisikin vaatia valtiolta kuntien työmarkkinatukiosuudesta tinkimistä ja/tai uusia välineitä työllistämisen toteuttamiseen.
Toisaalta ei voi kiistää, etteikö SDP:n olennaisilta osin erittäin vaikeaselkoinen aloite muistuttaisi kovasti erimuotoisia malleja, joille yhteistä on ilman palkkaa tehtävä työ. Näitä ovat juuri Risikon esitys ”osallistavasta sosiaaliturvasta” ja jo voimassa oleva laki kuntouttavasta työtoiminnasta.
Näiden mallien ongelmana on, että ne saattavat korvata oikeita työpaikkoja. Jotta näin ei kävisi, on niitä pyritty määrittelemään avustaviksi tai vähemmän arvokkaiksi töiksi tai naamioimaan kuntoutukseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi.
Helsingissäkin on jo pitkään järjestetty demareiden nyt uutena esittämiä avustavia työtehtäviä kuntouttavana työtoimintana. Pääasiassa työtoimintaa järjestetään kuitenkin pajamuotoisesti, esimerkiksi Uusix -verstailla. Toteutetulla kuntouttavalla työtoiminnalla ei kuitenkaan ole tutkimusten mukaan saavutettu työllistymistä edistäviä vaikutuksia.
Koska työtehtävät on jouduttu edellä mainituista syistä määrittämään vähemmän tuottaviksi, niiden järjestäminen on huomattavan kallista, jopa puolet enemmän kuin maksettu työmarkkinatuen kuntaosuus. Siksi puhtaasti taloudellisista syistä tällaista ei siis kannata järjestää.
Kuntouttavalla työtoiminnalla on kuitenkin saavutettu jonkin asteisia hyvinvointivaikutuksia. Niitä tosin saavutettaisiin myös muilla toimenpiteillä.
SDP on oikeassa siinä, että työllisyydenhoito on saatava kaupungin strategian keskiöön. Helsingin työllisyydenhoito on organisoitu monimutkaisella tavalla ja sitä on syytä yksinkertaistaa. SDP:n aloitteen ohjelma on kuitenkin lähinnä luettelo meneillään olevista kaupungin työllisyydenhoidon kehittämishankkeista.
Työllisyyskysymykset tarjoavat helpon paikan poliittisten irtopisteiden keräämiseen. Toivottavaa olisi, että tarjottavissa ratkaisuehdotuksissa pyrittäisiin aidosti lisäämään työllisyyttä ja kansalaisten mahdollisuuksia työllistyä oma-aloitteisesti. Mieluummin myös ihan oikeisiin työpaikkoihin, jotka ovat myös työmarkkinoilla tunnustettavaa työkokemusta.
Siksi tulisi luopua järjestelmää entisestään monimutkaistavista tempuista ja tarpeettomista työttömiin kohdistettavista sanktioista, jotka eivät tarjoa työpaikkoja. Ennen kaikkea tulisi luopua työmarkkinatuen kuntaosuudesta ja sen sijaan tulisi arvioida uudelleen kunnan ja valtion suhde työllisyyden hoidossa.
Valtion toimenpiteiden kannalta suuria vaikutuksia voisi olla nimenomaan pk-sektorin työllistämiskynnyksen alentamisella. Siinä yhteiskuntatalouden muutkin hyödyt olisivat erityisen merkittäviä.
Pitkään työttömänä olleiden, kuten myös muiden, työllistymistä voidaan edistää erityisesti selkeyttämällä sosiaaliturvaa. Sosiaaliturva ei saa estää lyhytaikaisen työn vastaanottamista. Sosiaaliturvan leikkaantumista työtilanteissa tulee loiventaa. Oivan välineen tähän tarjoaa perustulo. Sen kautta työllistämiseen ei tarvitse pakottaa, koska siinä on kannuste mukana jo itsessään.
Perustulo ja kaikki siihen viittaava on kuitenkin se päämörkö SDP:lle ja siksi sen aloitteet työttömyysturvan ja työllistämisen kehittämiseksi jäävät yleensä keskeneräisiksi. Niin nytkin.