Ihmisten henkinen pahoinvointi lisääntyy. Erityisen huolestuttavaa on, että tämä näky yhä vahvemmin myös lasten ja nuorten parissa. Liian usein koululaisten erilaista oireilua tulkitaan vain kurinpidollisena ongelmana vaikka lähestymisen pitäisi olla poikkihallinnollista ja ongelmien juurisyihin ulottuvaa. Perheiden sosiaalisten pulmien ohella usein syynä ovat nimenomaan erilaisen mielenterveyden liittyvät syyt.

Nykyisessä sotejärjestelmässä Helsinki ei voi itse päättää sosiaali- ja terveyspalveluihin käytettävien resurssien kokonaismäärästä. Sen määrittää valtio kaikille hyvinvointialueille. Nykyinen hallitus näyttää jostain syystä olevan Helsinkiä kohtaan perusteettoman kova. Tuoreeltaan kiistellään siitä, että hallitus haluaisi leikata Helsingiltä 35 miljoonaa, jotka viime vuoden osalta säästyivät tälle vuodelle Helsingin tarkan tilinpidon takia.

Oli Helsingin sotemenojen kokonaissumma se tai tämä, sosiaali- ja terveyspalvelujen toimivuutta voidaan ja pitää kehittää kaupungin toimesta. Mielenterveyspalvelujen suhteen erityisen suuri ongelma on, että hoitoketjuissa on liikaa kuiluja ja rajapintoja. Niitä on esimerkiksi kaupungin ja HUS:n välillä, koulujen terveyden huollon ja yleisten palvelujen välillä, terveys- ja sosiaalipalvelujen välillä sekä nuorille ja aikuisille suunnattujen palvelujen välillä.

Kun hoitoketjussa on vaikeasti ylitettäviä saumoja, moni eksyy matkalla, ei mahdu osoitettuun hoitoon tai vain kokee byrokratian kohdaltaan mahdottomaksi ottaa haltuun.

Esimerkiksi moni terapiaa tarvitseva ja siihen oikeutetuksi todettu jää sitä ilman, koska ilman tukea ei pysty vaatimaan ja järjestämään sitä itselleen siten kuin järjestelmä edellyttää. Masentuneen tai ahdistuneen on käytännössä mahdoton kilpailuttaa itselleen terapeuttia ilman tukea –  eikä tällaista tukea ole tarjolla. Tästä tein aikanaan ponnen kaupunginvaltuustossa ja samaa asiaa koskevia esityksiä kaupunginhallituksessa.

Seuraavassa valtuustostrategiassa pitäisi olla linjauksena juuri vaatimus sen varmistamisesta, että kaikki avun tarpeessa olevat saavat apua eivätkä putoa veneestä hoitoketjujen mutkien ja katkosten takia. Mielenterveyden horjumiseen kuuluu lähtökohtaisesti se, että potilaan kyky löytää itselleen hoitoa on alentunut – ja juuti tämä pitäisi myös hoidon järjestämisessä ymmärtää.