Helsingin Sanomissa 5.1 julkaistu juttu Rakentajat vaativat vauhtia Helsingin kaavoitukseen antoi melko rajautuneen kuvan pääkaupunkiseudun rakentamisen ongelmista.
Jutussa valiteltiin Kivinokan rakentamisesta luopumisesta ja sen takia menetettyjä asuntoja. Toisin kuin jutussa annetaan ymmärtää, kaupunkisuunnittelulautakunnan viime keväisessä Kivinokka-linjauksessa ei ollut kyse vain nimby-henkisten kesämaja-asukkaiden itsekkäistä vaatimuksista, vaan normaalista poliittisesta päätöksestä. Lautakunnan enemmistön kannan perusteena olivat jo pitkään aiemmin esillä olleet näkemykset alueen yleisistä kulttuuri- virkistys- ja luontoarvoista.
Kivinokan nostaminen jutun kärkeen tuntui oudolta, koska alue ei enää ole kunnallispoliittisella agendalla – valtuuston enemmistön kanta asiassa kun on yleisesti tiedossa. Keskustelun kannalta ajankohtaisempi alue olisi ollut esimerkiksi Vartiosaari tai yleiskaavavalmistelun myötä lukuisat muut alueet, joita rakentamisen piiriin on tulossa merkittävästikin.
Vaikka kaavoituksessakin on pulmansa, koko kuvan kannalta se ei ole ainoa eikä merkittävin asuntojen määrään ja asumisen hintaan vaikuttava tekijä Helsingissä. Esimerkiksi vuonna 2014 kaupunkisuunnittelulautakunnan kautta esitettiin kaupunginhallituksella (ja tätä myöten valtuustolle) uutta kaavoitusta selvästi tavoitteita enemmän: asumista yhteensä 555 334 kerrosneliömetriä ja toimitilaa 395 780 kerrosneliömetriä.
HS:n jutussa erityinen ongelma olikin siinä, että rakentamisen yritysnäkökulma hahmottui yleisen edun näkökulmaksi samalla kun virkamiesvalmistelu, poliittinen päätöksenteko ja kansalaisten osallistuminen leimautuivat kaupungin kehittämisen hidasteiksi ja esteiksi.
Jutussa esimerkiksi vedottiin muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n ja Rakennusteollisuus RT:n näkemyksiin, joiden mukaan erityisesti kaavoitus haittaa kaupungin kehittymistä. Suomalaista kaavoitusjärjestelmää verrattiin hämmentävästi jopa suunnitelmatalouteen ja katsottiin, että se on lähinnä asuntojen hintaa nostavaa sääntelyä. Haastateltavien tulkinnoissa olisi ollut sijaa myös lähdekritiikille.
Pääkaupunkiseudun asuntopulan syy ei todellakaan ole mikään myyttinen suunnitelmatalous. Keskittyneet rakentamisen markkinavoimat ovat itsekin osanneet soppaa hämmentää. Rakennusyritykset tietävät hyvin, että vapaarahoitteisten omistusasuntojen hinta määräytyy ostajien maksukyvyn ja -halun mukaan markkinoilla ja ne osaavat laskea milloin rakentamista kannattaa voittojen maksimoimiseksi seisottaa.
Jutussa painottuva rakennusalan yritystoiminnan näkökulma on sinänsä tähdellinen, mutta on harhakäsitys, että alan edunvalvojat edustaisivat ensi sijassa yleistä etua. Toimivan kaupunkikehityksen ja demokratian näkökulmat tietenkin ovat sivummalla firmojen voittoa hakevasta perspektiivistä. Esimerkiksi Rakennusteollisuuden näkökulmasta kaavoituksen jyrkkä karsiminen voi hyvin tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuuksia lisätä rakentamisen katteita satsaamalla elementtipohjaiseen bulkkituotantoon, jonka elinkaari on nykyistäkin alhaisempaa.
Juuri kaavoituksen kautta yksityinen ja yleinen etu saadaan tukemaan yhteistä asiaa. Asumisen, yritystoiminnan, liikenteen, palvelujen ja virkistysalueiden harkittu sijoittaminen, kuten myös tiettyjen rakentamisen laatuvaatimusten turvaaminen eivät ole vain kiusantekoa, vaan ovat ratkaisevassa asemassa miten hyvää, pitemmän päälle kestävää ja taloudellisesti järkevää kaupunkia kokonaisuudessaan rakennetaan.
Mutta on totta, että kaavoituksessa on myös kehitettävää. Etenkin jo sen aikana tulisi painokkaammin arvioida miten toteuttamiskelpoinen kaava on kustannuksiltaankin. Kovin vähämerkityksettömiä kirjauksia ei pitäisi suotta suosia, jos ne nostavat rakentamisen hintaa turhaan. Esteettömyyden kustannuksia usein liioitellaan, mutta erityisen merkittäviä kustannussäästöjä voi syntyä välttämällä esimerkiksi pysäköinnin tai rakennusteknisten vaatimusten kohdalla kalleimpia ratkaisuja.
Toisaalta kaavavalitusten käsittelyaikojen lyhentämiseen pitäisi panostaa sen sijaan, että koko kaavoituksen poliittinen ja osallistumiseen liittyvät elementit hylätään kokonaan. Tuntuvakin lisäpanostus hallinto-oikeusprosessien nopeuttamiseen olisi vähäistä suhteessa saavutettavaan yhteiskunnalliseen hyötyyn. Tässä yleinen ja yksityinen intressi kohtaavat kiistattomasti.