Toisin kuin yhä toisinaan tulkitaan, vaatimus vanhojen metsien suojelun tuntuvasta lisäämisestä Suomessa ei ole mitään luontoaktivistien ääri-idealismia. Se perustuu YK:n biodiversitteettisopimukseen, johon Suomikin on sitoutunut.
Keskustelu luonnonsuojelusta on Suomessa jumiutunut kuitenkin usein perinteisille asennebarrikadeille. Siihen liittyy aina muutakin kuin faktojen hallintaa. Puhe metsistä, energiaratkaisuista tai vaikka susista on helposti myös paatosta maailmankuvasta yleensä.
Esimerkiksi muutama päivä sitten Iltalehti otsikoi, kuinka ”susilauma teki karua jälkeä” saaliksi joutuneesta peuraparasta. Jutusta puuttui vain huokailu siitä, kuinka raa’an rikoksen tekijät pakenivat paikalta ennen poliisin ja ambulanssin tuloa. Tosielämän oikeilla uutiskriteereillä skuuppiin olisi ollut aihetta vasta, jos peura olisi raadellut susilauman.
Luonnosta voi vieraantua myös ympäristöammattilainen. Olin 90-luvun lopulla Luonto-Liiton pääsihteerinä erään metsäyhtiön päättäjätapaamisessa, missä isännöivä ympäristöpäällikkö vannoi taimikkojen luontoarvoihin luonnontilaisiin metsiin nähden, koska taimikoissa on helpompi kulkea jalkaisin ja metsätieltä ajavaan autoon hirvet näkyvät kauempaa.
Sovelsin sittemmin tuon ympäristöpäällikön näkökulmaa osallistuessani Päättäjien Metsäakatemian kenttäkurssille. Keksin kurillani ehdottaa, että Venäjän vastaisen rajan tuntumaan kannattaisi muodostaa laaja vanhojen metsien suojeluverkosto – ei siis tietenkään siksi, että se olisi Venäjän puolen suurempien vanhojen metsien vyöhykkeiden jatkeena luonnonsuojelullisesti perusteltua, vaan – koska se voisi toimia myös taimikkoa paremmin mahdollisen puolustustaistelun suojamaastona. Hetken hiljaisuuden jälkeen paikalla ollut Maanpuolustuskorkeakoulun edustaja ilmoitti tukevansa ehdotustani.
Metsät, talonpoikainen itsemääräämisoikeus ja isänmaallisuus liittyvät monimutkaisella tavalla yhteen. Samoina Luonto-Liiton aikoinani 1990-luvun lopulla saattoi Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja vaatia iltapäivälehden haastattelussa, että maanpettureiksi luonnehdituilta metsäaktivisteilta tulisi ottaa kansalaisoikeudet pois. Kun tapasin sattumalta seuraavana päivän saman etujärjestön uuden viestintäpäällikön, tämä ryhtyi pahoittelemaan pomonsa ”värikästä” kielenkäyttöä. Tästä aidosta ammattilaisuudesta innostuneena kerroin hänelle asiassa ilon olevan kokonaan meidän puolellamme ja väitin meidän jo kääntäneen artikkelin saksaksi ja lähetteneen sen Eurooppaan paperinostajille.
Maailma muuttuu ja ymmärrys suomalaisten vanhojen metsien suojelun tarpeista on tänään jo selvästi toinen. Mutta mistä asiassa on tarkemmin kyse?
Suomen allekirjoittaman YK:n biodiversiteettisopimuksen mukaan meidän pitäisi suojella metsistämme 17 prosenttia, kun nykyinen luku koko maassa on viisi. Yhdeksään prosenttiin päästään, jos lasketaan myös vähäpuustoiset ympäristöt. Runsaslajisemmassa Etelä-Suomessa metsistä on suojeltu vain kaksi prosenttia. WWF:n mukaan Suomen metsissä elää yli 800 uhanalaista lajia ja toiset 800 lajia on uhanalaisuuden kynnyksellä.
Kun Etelä-Suomessa säästyneitä vanhoja metsiä ei enää juurikaan ole, pitäisi yrittää säästää myös ylipäänsä suojelun arvoisista metsistä. Ajan kanssa ne voisivat sitten kehittyä luonnontilaisina uusiutuviksi metsiksi.
Näistä luvuista pitäisi nähdä sekin, että metsien suojelun parantamisen vaatimus ei tarkoita, että meidän tarvitsisi luopua metsätaloudesta sinänsä.
Eikä siinä kaikki. Erityisen vinoon asetelmaa vetää se, että valtio-omistajan Metsähallitukselle antama toimeksianto on vakavan skitsofreeninen. Sen nykyisillä metsätalouden tuloutustavoitteilla ei voida enää noudattaa kaikkia sille asetettuja yhteiskunnallisia velvoitteita, joihin kuuluu myös luonnon monimuotoisuuden ja virkistysarvojen säilyttäminen.
Lisäksi valtio ostaa Metso-ohjelmassa kalliilla yksityisiltä huonompia metsiä, kuin mitä Metsähallitus hakkaa tai jopa myy Etelä-Suomessa. Samalla kaadetaan myös sellaisia metsiä, joiden kansantaloudellinen arvo muiden elinkeinojen – ei vähiten matkailun tai luontaiselinkeinojen – kannalta olisi merkittävästi suurempi kuin sieltä saatavan puutavaran arvo. Paljon fiksumpaa ja taloudellisempaakin olisi suojella ne valtion jo omistamat arvokkaat kohteet.
Sivuuttaa ei kannata sitäkään, että yleensä metsäkiistoissa on kyse juuri niistä jylhistä luonnon maisemista, jotka kansallistaiteilijamme ovat tallentaneet Ateneumissakin pysyvästi esillä oleviin teoksiin ja joista tarinoita kertoo vaikkapa Aleksis Kivi. Ei ole pitkä aika siitä kun nimenomaan luonnonsuojelijoita moitittiin epäisänmaallisiksi oman pesän likaajiksi. Voisi yhtä hyvin kysyä, kumpi on kunniakkaampaa, puolustaa näitä metsäisen kansallisympäristömme viimeisiä sirpaleita vai kaataa niitä istutusmetsien jatkeena sellukattilaan lähinnä vuosittaisten hakkuukiintiöiden takia?
Pitemmälle silti päästään, jos osapuolten välisten syyttelyjen sijaan katsotaan yhdessä, miten luonnonsuojelullisesti ja kulttuurisesti arvokkaiksi todettujen metsien säästäminen voidaan ratkaista. Olen varma, että kansallisten myyttien avaamisen jälkeen itse ratkaisut ovat helpompia. Kyse ei todellakaan ole metsäteollisuuden alasajosta, vaan jo tehtyjen luonnonsuojelusitoumusten toteuttamisesta.
Jos minut valitaan eduskuntaan, lupaan tehdä kaikkeini Suomen viimeisten vanhojen metsien suojelemiseksi. Samalla kyllä haluan hoitaa myös kuntoon sen soidensuojeluohjelman, jonka Kokoomus häpeällisesti päätti keskeyttää, vaikka hanke oli valmisteltu jo toteutusvaiheeseen ja jolle oli varattu varatkin.