Olin äskettäin radiossa haastetaltavana demokratiasta ja sen muodoista. Tulin kertoneeksi seuraavan tarinan.

Joskus 90-luvun alussa Kiinan pääministeri Li Peng oli käymässä Suomessa. Tiananmenin opiskelijamielenosoituksen verisestä kukistamisesta oli vain muutama vuosi. Li Peng pyrki parantamaan omaa ja maansa mainetta poseeraamalla lehtikuvissa muun muassa pääministeri Esko Ahon kanssa. Hänen oli myös tarkoitus osallistua Suomenlinnassa suomalaisen elinkeinoelämän järjestämälle illalliselle.

Meitä oli parisenkymmentä opiskelijaa, jotka tuumimme, että politiikan ja median muisti ei saa olla näin lyhyt. Teimme banderollin ja joukon kylttejä (osan jopa kiinaksi kiinalaisten toisinajattelijoiden avustuksella) ja menimme niiden kanssa Kustaanmiekan sisäpihalle odottamaan Li Pengin seuruetta.

Odotettuun aikaan delegaatiota ei näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan paikalle saapui muutamia nappikorvaisia suomalaisen virkavallan edustajia. Heidän kärkimiehensä yritti patistella meitä pois ankarin veroomuksin: ”Te ette ymmärrä, miten isosta asiasta tässä on kyse!” Vieressäni kylttinsä kanssa seissyt ystäväni, nyt jo edesmennyt kansalaisosallistumisen konkari, kääntyi puhuttelijan puoleen ja sanoi kärsivällisen painokkaasti: ”Me ymmärrämme sen oikein hyvin, sen sijaan minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä.”

Kiinalaisen delegaation yksittäiset jäsenet kävivät ottamassa meistä valokuvia ja suojelupoliisin kaverit taltioivat kylttiemme sloganeita muistikirjoihinsa. Sen sijaan pääministeri Li Pengiä ei näkynyt. Vielä kerran poliisien nokkamies saapui meitä kovistelemaan. Olimme kuulemma aiheuttamassa ”ulkopoliittisen skandaalin”. Tähän kokenut aktivistiystäväni tokaisi jo annosta ankarampaan sävyyn: ”Me olemme nyt Suomessa emmekä Kiinassa, hae tankki jos uskallat”.

Li Pengin seurueen taholta varmaankin arvioitiin, että mahdollinen näkyminen uutiskuvissa mielenosoittajien kanssa oli niin suuri PR-riski, ettei laivasta nouseminen ollut suotavaa. Laiva lähti rannasta ja illanvietto peruuntui. Me mielenosoittajat jäimme saarelle pitämään omaa piknikkiämme. Seuraavana päivänä iltapäivälehden lööppi huusi: ”Nuorisojoukko pelästytti Kiinan pääministerin!”

Minulle tämä kokemus tiivisti pari keskeistä asiaa demokratiasta. Ensinnäkin suomalainen yhteiskuntajärjestys on oleellisesti toinen kuin Kiinassa ja meidän kannattaa olla sen suhteen aktiivisen ylpeitä ja herkkiä sen uhille. Toisekseen demokratia ei ole vain napin painamista eduskunnassa ja sen raportoimista mediassa, vaan se on oleellisesti myös suoraa ja aktiivista sanan- ja mielipiteenilmaisua. Järjestelmä tarvitsee toimiakseen myös omantunnon ääniä.