Sananvapaus on demokratian kilpi ja miekka. Mutta se voi olla myös likainen pommi, joka osuu enemmän viattomiin sivullisiin kuin tarkoitettuun kohteeseen.

Ylpeilemme mielellämme sananvapaudesta eurooppalaisen yhteiskuntakehityksen hedelmänä. Silti ennen kuin rynnistämme valistuksen soihtua kantaen jihadistien omalta puoleltaan rakantamalle kulttuuripiirien välisille barrikadille, meidän kannattaa kysyä itseltämme voiko omaan miekkaansa hukkua.

Ei myöskään sovi unohtaa, että valistuksen ohella eurooppalaista kulttuuriperintöä ovat yhtä lailla inkvisitio, kolonialismi, viime vuosisadan maailmansodat ja poliittisten ideologioiden nimissä pystytetyt diktatuurit.

Natsisimin jaloista paenneet saksalaiset yhteiskuntafilosofit Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat 1940-luvun lopulla siitä, miten samalla kun valistus pelasti meidät myyttien ikeestä, siitä itsestään tuli myytti. Myytti, jonka nimissä voi pystyttää kirjastojen rinnalle keskitysleirejä.

Malkaa omassa siimässä on vain usein vaikea havaita. Meillä Suomessa jumalanpilkasta alle 50 vuotta sitten tuomittiin Hannu Salama Juhannustansseistaan ja Harro Koskinen Sikamessiaastaan.

Meidän kulttuuripiirissämme sananvapauden rajat tulevat nykyään uskontoa herkemmin vastaan talouden ja politiikan alueilla. Tämä näkyy etenkin yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden salaamisessa ja niitä koskevien tietovuotojen käsittelyssä.

Samalla kun sytytämme kynttilän sananvapauden puolesta eri puolilla maailmaa henkensä antaneille uhreille, meidän kannattaa sytyttää toinen valaisemaan omaa tietämme.

Voima-lehteen tekemässäni  Johanna Vuoksenmaan haastettelussa  elokuvaohjaaja muotoilee saman asian kauniisti:  ”Sanavapauden suhteen se kohta mistä jakku puristaa vaihtelee aikakausittain. Samalla on paljon paikkoja, missä sanavapaus puuttuu kokonaan. Siksi haluan taistella sananvapauden puolesta.”

Kirjoitus on julkaistu hieman laajempana Voiman 1/2015 pääkirjoituksena