Hesarin tämän päivän juttu (kuva otsikosta yllä) on osa jatkosarjaa asumisen kauhuista. Se on kiertänyt vapaarahoitteisen vuokratalon kautta kaupungin vuokrataloihin ja nyt ollaan jo yksityistalouksien omistamassa ”arvotalossa”.
Ehkä tämän trilogian kautta alkaa paljastua, että häirikkönaapurius ei katso asuntojen hallintamuotoa. Huumeluukkuja ja sekoilua on asuntotyypissä jos toisessa. Sitä paitsi yleensä diilereillä olisi rahaa kalliimpiinkin vuokriin, mutta toki jos elämä on hujan hajan ja hälläväliä -kierteellä, ne voivat jäädä hulinan keskellä maksamatta. Vuokralaisesta voi silloinkin olla vaikea päästä eroon.
Minulla on itselläni kokemusta tavallisen omistusyhtiömme yläkerrassa asuneesta pariskunnasta, joiden kämpässä hillui huumeväkeä ja jossa välitettiin varastettuja fillareita. Ullakko- ja kellarikomeroisra katosi tavaraa. Meidän perheen yksi pyörä pantiin tori.fi:lle myyntiin vaikka pyörä oli edelleen sijoillaan kellarissa (kenties kyseessä oli jonkinlaista ennakoivaa markkinatutkimusta kysynnän selvittämiseksi?). Ilmoituksia poliisille tehtiin useita, mutta aktiivisin reaktio oli kun itse sain suosituksen siirtää se myyntiin laitettu pyörä turvaan sieltä kellarista.
Kaiken tämän jälkeen tuntuu todella irvokkaalta että eduskunta kokoomuksen ja persujen johdolla esti Helsingin ajamien huumeiden käyttöhuoneiden käyttöönoton, koska esitettiin, että poliisi ei voisi olla puuttumatta rikoksisiin, joita se tietää jossain harjoitettavan. Eihän se ole niin nytkään. Kyllä poliisi jättää rikoksiin puuttumatta koko ajan koska resursseista on pulaa ja koska tällainen arkinen pikkurikollisuus ei ole prioriteeteissa muutenkaan
Käyttöhuoneita on leimattu myös huumemyönteiseksi politiikaksi vaikka niiden idea on tasan päinvastainen: saada hoitokontakti käyttäjiin ja ehkäistä sitä että piikkihuumeita käytetään rapuissa, yleisissä vessoissa ja lasten leikkipuistoissa.
Käyttöhuoneet eivät tietenkään ratkaise huumeongelmia yleensä mutta moralistinen tekopyhyys asioiden äärellä vie vain syvemmälle suohon.
On tosi helppo ajatella että huumehörhöily johtuisi vain ”huumekielteisen asenteen” puuttumisesta tai siitä, että millaisia asuntoja Helsinkiin tehdään. Valitettavasti näin helppoa tietä maaliin ei ole. Helsinki tarvitsisi päivitetyn huumepolittisen ohjelman, jossa oiottaisi yksinkertaistuksia ja vääriä olettamia. Ja sellaisen poliittisen enemmistön, joka uskaltaa tehdä tarvittavia toimenpiteitä ja ajaa tarvittavia muutoksia myös eduskunnan suuntaan.