Minua häiritsee usein eri yhteyksissä esiin punkeva ajatus, että Itä-Helsinki olisi jotenkin se kurja puoli kaupunkia, joka pitäisi erityisesti pelastaa jostakin kaaokselta tai hädältä. On toki totta, että kaupungissa vallitsee tiettyä alueellista epäarvoisuutta, jota kyllä pitäisi paikkailla – erityisen kohtuullista olisi esimerkiksi, että lääkärin pääsisi kun tarvitsisi tai edes yhtä hyvin tai huonosti kuin kantakaupungissa.

Lähiöitä on moneen lähtöön ja tietenkin muuallakin kuin meillä idässä, mutta jotenkin lähiöistä puhuttaessa aina katse kääntyy sosiaalisiin huoliin  – ja itään. Usein se kertoo enemmän puhujista kuin kaupunkirakenteesta sinänsä.

Wikipedia määritelmän mukaan lähiö on määritelty ”taajaman osaksi, jolla on oma liikekeskuksensa tärkeimpine palveluineen. Lähiö on asukasluvultaan pienehkö ja muodostaa palveluiden ja viheralueiden osalta melko itsenäisen kokonaisuuden.”

Toisinaan lähiöitä vähän liiankin hanakasti yritetään ”pelastaa” niin, että entisen kyläkeskuksen ostarit puretaan ja palvelut työnnetään matkan päähän marketteihin ja ympäröivät viheralueet rakennetaan umpeen. Tai sitten ne kaupunkimetsät parturoidaan ylipuuhakkaan puisto-osaston toimesta puhki ja pilalle. Samalla kun ketuilta ja jänöiltä viedään kotipusikot, kaadetaan melulta, saasteilta ja suunnittelukoneistojen ylivallalta suojaava vihermuuri. Huono, mutta valitettavan toistuva yhtälö: rahaa palaa ja asukkaat nurisevat.

Yksityiset palvelut liikkuvat usein kukkaronsa narujen mukaan eikä kaupungilla ole pitkään aikaan ollut keinoja pitää kiinni pankeista saati posteista. Silti kaavoituksen, kiinteistöhallinnan ja julkisten palvelujen keinoin alueiden kehittämiseen löytyy kyllä kannusteensa. Vanhojen ostareiden elinvoimaisuus voitaisi usein palauttaa niinkin, että kaupunki hiukan auttaisi kiinteistöjen jalostamisessa silloin, kun pikkuyrittäjiltä loppuu puhti ja pääoma. Sekin auttaisi, että kun joskus jotain päätetään suojella, ei suojeltaisi ihan jokaista naulaa, vaan sallitaan järkevä soveltaminenkin.

Täydennysrakentamistakin tarvitaan, harva kiistää Helsingin asuntopulaa ja liian korkeaa asumisen hintaa. Silti liian usein vanhojen lähiöiden uusissa rakennushankkeissa unohtuu asukkaiden näkemysten huomiointi tylystikin. Yleensä hallintokoneisto vielä ottaa kritiikin itseensä ja syntyy turhauttava arvovaltataistelu. Silloinkin kun asukkaiden vastaehdotus olisi viimeisen päälle huolellisesti perusteltu ja sovellettavissa. Näin kävi muutama vuosi sitten Myllypurossa ja näin uhkaa käyvän Rastilassa.

Itse asun Roihuvuoressa, josta olen kotoisinkin. Uusiin alueisiin nähden Roihuvuoren pulmana monien mielestä ovat 50-luvun standardilla tehdyt perheille pienet asunnot. Mutta juuri samasta syystä alueen plussana on asuntojen kohtuullisempi hinta ja alueen rakentamisen väljyys. Meidänkin perheellemme kelpaisi kyllä yksi huone lisää, mutta kun ikkunasta tiirailee valtaisaa korttelipihaa ja toiselta puolen aluetta ympäröiviä viheralueita ymmärtää, että se lisähuone onkin siellä. Vaihtokauppa ei ole erityisen huono.

Kaupungin virallisissa tavoitteissa usein painotetaan liikaa pyrkimystä nostaa ihmisten keskimääräisiä asuinneliöitä. Paljon tärkeämpää olisi turvata kohtuuhintaisen asumisen mahdollisuudet ja hyvä asuinympäristö.

Oma alueeni Roihuvuori on viime vuosina saanut paljon huomiota myönteisestä asukasaktivismista. Se ei muuta sitä asiaa, että meilläkin on samanlaisia sosiaalisia haasteita kuin muuallakin kaupungissa. Tapahtumat ja yhteisöllisyys lieventävät ja tukevat asioita kyllä. Samoin se, että lähiöyhteisöllisyydessä haasteet eivät tule yllätyksenä, vaan ne tunnistetaan.

Viime aikoina on puhuttu paljon alueiden eriarvoistumisesta ja siinä usein juuri idän lähiöt ovat erityisen painokkaasti olleet esillä. Siihen on sekä aitoja perusteita, mutta mukana on myös kärjistyneitä mielikuvia jotka sitten tuottavat osan ongelmasta.

Niin tai näin, ehdotan 10-kohtaista lähiöohjelmaa:

1. Lähiöiden kylämäisestä asuin- ja palvelurakenteesta ei pitäisi luopua, vaan niitä pitäisi jatkossakin suosia. Täydennysrakentamisessa pitää kunnioittaa vanhan ympäristön erityisyyttä. Ympäröivien kaupunkimetsien luonto- ja virkistysarvoja pitää vaalia. Suunnittelussa myös asukkaiden ehdotuksia ja vaatimuksia voitaisi käytännössä ottaa huomioon paljon enemmän kuin tehdään.

2. Asuntopolitiikassa pitää turvata eri hallintamuotojen tasaisuus. Aravavuokra-asuntoja tarvitaan kaupunkiin lisää. Mutta niitä pitää tehdä aiempaa tasaisemmin kaupunkiin ja niille alueilla, missä vuokrataloja on ennestään runsaasti, pitää rakentaa myös keskimääräistä huokeampia omistusasuntoja. Tarvittaessa kaupungin itse rakennuttamana.

3. Terveysasemilta pitää kaikilla alueilla saada tarvittaessa aika. Kaupungin pitäisi palveluverkkoa säädellessään huomioida palvelujen eriasteinen kysyntä eri alueilla. Jos alueella on keskimäärin enemmän sairastavia ja vähemmän työterveyden huollon piirissä olevia tai yksityisiä palveluita käyttäviä, tämän pitäisi näkyä alueen terveysasemien henkilökuntaresursseissa nykyistä vahvemmin. Työn ruuhkautuminen joillakin terveysasemilla johtaa usein lääkäreiden haluttomuuteen tulla sinne töihin ja tätä kautta ruuhkakierteeseen.

4. Koulujen tasa-arvoa pitää tukea viisaasti. On alueita missä koulujen niskaan kaatuu muita raskaammin sosiaalisia paineita ja joissa ensimmäisen polven maahanmuuttajalapsien kielenoppiminen vaatii lisäresursseja. Koulutyön ulkopuoliseen sosiaaliseen ja kielelliseen tukeen pitää antaa resurssit tarpeen eikä keskimäärän mukaan. Ruotsista on myös saatu hyvä kokemuksia siitä kuinka huonomaineiseksi syyttä tai syystä leimautuneita kouluja on nostettu satsaamalla niiden erikoistumiseen. Etenkin lähiöihin olisi hyvä saada niin luonnontieteisiin, kulttuuriin kuin vaikka jalkapalloon erikoistuneita kouluja, jotka houkuttelisivat tulijoita kaueampaakin.

5. Asukkaiden aktiivisuutta pitää kannustaa. Tämä ei tarkoita ensi sijassa rahaa, vaikka projektikohtaisesti toki sitäkin. Oleellisinta olisi, että kaupunki ei nyt ainakaan varta vasten kampittaisi asukkaiden omatoimista tekemistä oman ympäristönsä kehittämisessä. Toisaalta usein näkee esitettävän kaupunginosavaltuustojen perustamista. Ne eivät ole viisasten kivi demokratiavajeeseen. Paljon tärkeämpää olisi pitää huolta siitä, että asukkaiden ääni kuuluu paremmin peruspäätöksenteossa ja hallinnossa. Kaupunginosavaltuustoihin liittyy vaara, että niistä kehittyy puolueiden harjoitusalustoja, joissa todellista päätösvaltaa on vähän jos ollenkaan. Pahimmillaan niiden myötä kaupunginosien väki päätyy yhteisen toiminnan sijaan kamppailemaan paikoista edustuksellisen demokratian rakenteissa.

6. Pienyrittäjien ja taiteilijoiden lähiötuki. Tällaisella täsmäkohdennuksella voitaisi saada paljon aikaan palvelu- ja tapahtumatarjonnassa. Taide auttaa huomaamaan ympäristön. Lapsille suunnatut projektit tuottavat iloa niillekin joilla ei ole omia lapsia tai nämä ovat lentäneet aikuisina maailmalle. Toisaalta esimerkiksi jo pubien ja ravintoloiden monipuolistuminen vahvistaa kaupunginosan itsetuntoa.  Onnistuneet kaupunkitapahtumat ruokkivat asukkaiden vapaaehtoisjoukon laajenemista.

7. Kaupungin tilojen tehokkaampi käyttö. Koulujen ja kirjastojen hyödyntäminen harrastustoiminnan ja yleisölle suunnattujen tapahtumien tarpeissa olisi suoraa tukea aktiivisuudelle ilman, että se olisi mistään pois.

8. Päihdehuoltoon panoksia. Koko kaupungissa ja Suomessakin meillä vallitsee päihdekulttuuri, jossa aina joku hukkuu ja yhä useammat ovat vaarassa hukkua. Lähiöympäristössä ongelmat näkyvät helposti katukuvassa ja sosiaalisesti köyhemmillä alueilla ongelmia on aidosti enemmän. Kohdennettua jalkautuvaa sosiaalityötä pitää tehostaa. Päihdehuollon resurssien rajat tulevat ylipäänsä liian aikaisin vastaan. Etenkin lasten ja nuorten päihde- ja mielenterveysongelmiin lisäpanostaminen koko kaupungissa olisi välttämätöntä.

9. Itseohjautuvan nuorisotyön tukeminen. Nuorten kokoontumis- ja harrastuspaikkoja tarvitaan, mutta liian usein ne tehdään liian myöhään ja liian valmiina ja lopetetaan varojen puutteessa ennen pitkää. Tilojen omaehtoinen kunnostaminen on arvokas osa nuorisotyötä. Nuorten toiminnalle soveltuvat myös monet erilaiset alueiden tilat. Koulut käyvät liikuntaharrastukseen, bändien soittotiloille pitäisi osoittaa enemmän paikkoja, joiden kunnostamisessa ja pyörittämisessä nuorille voi sysätä omaa vastuuta.

10. Toimivat joukkoliikenneyhteydet. Vaikka lähiöiden idea on siinä että ne ovat lähellä, useinkin sieltä pitää päästä myös kätevästi kauemmas, jos ei muuten niin töihin. Kevyen liikenteen väyliä ei pitäisi lähiöissäkään mieltää vain ajoteiltä auratun loskan kasauspaikkana. Metroasemien läheisyyteen pitäisi kehittää myös työpaikka-alueita, joihin taas helposti pääsisi kauempaakin kätevästi metrolla.