Helsinki on vuosien saatossa kehittynyt avoimemmaksi ja iloisemmaksi kaupungiksi. Enää katusoittajia ei viedä putkaan ja hiukan metelöivillekin kaupunkitapahtumille voi saada jopa kaupungin tukea. Silti meillä käydään koko ajan rajanvetoa siitä, miten vanha virkavaltaisuuden kontrolliperinne ja uuden uljaan kaupallisuuden vaatimukset haluavat määritellä sen miten ja kenen kaupunki sitten saa olla elävä.

Parhaimmillaan Helsingissä ollaan jo hoksattu, että ulkomaisia vieraitakin yleensä kiinnostavat enemmän erityisyydet ja erikoisuudet kuin se sama mitä on kaikkialla muuallakin.

Mutta puheet ankeuttajien Helsingin kuolemasta ovat ennen aikaisia. Aina kun vähän pintaa raaputtaa,  ankeuden kylmä tuulahdus sieltä alta nostaa päätään.

Esimerkiksi muutama viikko sitten kultiin kuinka Ympäristökeskus haluaa kieltää Yrjönkadun historiallisen uimahallin saunasta puukiukaan, koska se kuulemma jossain sääolosuhteissa voi aiheuttaa savun hajua saman kortteleiden toimistoihin. Keskellä kaikkein ruuhkaisinta Helsinkiä, ympäristönormit siis katsottiin ylittyvän yhdestä puukiukaasta. Tarjottu korjausmalli on ankeuttajan erikoinen: unohdetaan kuriositeetit, oikea saunaperinteemme ja hyvä löylyt ja siirrytään sähkösaunaan.

Epäilemättä sosiaalisen median nopealla reaktioilla oli vaikutusta siihen, että vielä asiaan ainakin yritetään keksiä joku aidommin kaupunkilaisjärkinen vaihtoehto. Ehkä se voisi  olla esimerkiksi sellainen, että kun sääolosuhteiden takia joskus pelottava savu nousee hitaammin korttelipihalta ylös, naapurit laittavat hetkeksi ikkunan kiinni.

Alkuviikosta Metro-lehdessä kerrottiin, kuinka pari rakennusviraston virkamiestä innostui valittamaan että kaupungissa villi tapahtumailmoittelu on karannut käsistä ja tuottaa ”merkittäviä kustannuksia” ja siksi tällainen toiminta pitäisi jopa ”kriminalisoida”. Samasta jutusta käy ilmi, että vuosittaiset kustannukset tällaisesta ilmoittelusta ovat vain parin kymmenen tuhannen euron luokkaa.

Villiä ilmoittelua tapahtuu käytännössä kaikissa kaupungeissa, joissa on tapahtumia eikä totalitääristä valvontakuria. Se viestii siitä, että yhteiskunnan kulttuurisella ja poliittisella aluskasvillisuuden tasolla tapahtuu asioita. Uskallan epäillä, että Pohjois-Koreassa virkamiesten siisteysinto tulee tältä osin tyydytetyksi.

Uteliaat ihmiset yleensä eri kaupungeissa liikkuessaan arvioivat kaupungin elävyyttä ja toiminnallista aktivisuutta osaltaan juuri villin ilmoittelun kautta. Juuri sen piiristä löytää tapahtumia, joita ei löydä virallisista matkaesitteistä tai kaupallisen mainonnan kautta. Joskus se voi olla välttämätöntä myös poliittisen osallistumisen näkökulmasta.

Tällainen ilmoittelu on sotkua ja hälyä vain pinttyneen byrokraatin näkökulmasta: hän kun näkee vain tyhjän seinän ja sähkökaapin täyttävän kaupunkitilallista tarkoitustaan.

Oikea ratkaisu villiin ilmoitteluun olisi se, että päätettäisi karkeasti ettei villiin luvattomaan ilmoitteluun puututa kun sitä tehdään kohtuullisessa mittakaavassa pienten kulttuuri- ja kansalaistoimijoiden taholta. Voisi ajatella esimerkiksi, että sähkökaappeihin niitä voi laittaa ellei erikseen sitä jossakin paikassa kielletä. Työmaa-aidatkin voisi hyvin vapauttaa tällaiseen tarkoitukseen. Mutta jos joku ahneen itsekäs toimija käyttää tilaisuutta hyväkseen ja liimaa suuret julisteensa muiden päälle, nämä voidaan siivota pois ja lähettää lasku häirikölle. Samoin voidaan tehdä jos mainoksia ilmaantuu vaikkapa liikennemerkkeihin.

Samaa sukua ja sylttytehdasta edustaa myös rakennusviraston virkamiesten tuorein tempaus. Kovasti kaupunkilaisten taholta kehuja saaneelle kevyen liikenteen Baanalle oli sijoitettu Helsinki-logolla varustettu veistos, joka oli alun perin suunniteltu skeittaajien harrastusta tukevaksi. Käyttöönoton jälkeen jotkut lähistön asukkaat valittivat melusta ja virkamiehet päättivät ilmeisesti sen kummemmin asian seurauksia miettimättä aurata auki teoksen ympäriltä tuoreen asfaltin. No, nyt ei skeittilaudalla skeittikohteen lähestyminen onnistu, ongelma ratkaistu, eläköön!

Seurauksena hyvää ja elävää kaupunkimieltä ilmentämään tarkoitetun Helsinki-nimikoidun veistoksen kuva lähti leviämään maailman nettialustoille osoituksena erityisen ankeasta ja tahattoman koomisesta Helsingistä.

Mitä olisi pitänyt tehdä? Skeittaamisen äänet olisi tietenkin pitänyt osata ennakoida. Mutta jos skeittaamisen meteli havaittiin jälkeenpäin liian suureksi, olisi teosta tietenkin kannattanut siirtää, pari sataa metriä olisi ratkaissut ongelmat. Suoraan sanoen se olisi kannattanut mieluummin siirtää vaikka jonnekin teollisuusalueelle tai vaikka räjäyttää dynamiitilla kuin luoda aukoiksi auratulla asfaltilla kuva päinvastaisesta Helsingistä kuin mitä teoksella yritettiin viestiä.

Mutta valitettavasti tämäkään ei riittänyt. Varmuuden vuoksi aurattiin asfalttia kaikkien muidenkin lähellä olevien elementtien ympäriltä, joita voisi kuvitella käytettävän skeittaamiseen.

Kun asfalttiin auratut kolot tuskin jäävät kaupunkitilan pysyväksi ratkaisuksi, vaan pian nuo kolot päällystetään uudestaan. Voi vain miettiä kuinka kalliiksi tämä järjetön asfaltin kanssa sählääminen oikein on. Se parinkymmenen tuhannen euron villin ilmoittelun vuosikustannukset jäävät taatusti monin kerroin taakse.

Todellisia säästöjä syntyisi kun tällaiset virkamiehet siirrettäisi kykyjään vastaaviin tehtäviin jonnekin, missä omaa päätösvaltaa ei liiemmin ole.

Näille kukkasille voisi nauraa, jos kyse ei olisi laajemmin killiin kasvaneesta hallintokulttuurista. Jokin aika sitten erään leikkipuiston korjauksen yhteydessä asukkaille kerrottiin, että puistoon on tulossa muiden virikkeiden ohella iso shakkilauta. Asukkaiden piirissä ihmetystä herätti, että miksei samalla nappuloitakin. Vastauksena kuultiin. ettei nappuloita voi tuoda ilkivallan uhan takia. Kysymykseen siitä mitä ihmettä laudalla voi tehdä, jos ei ole nappuloita, vastaus oli että voihan siinä vaikka harrastaa ruutuhyppelyä.

Samaan puistoon olin itse hankkinut kevyet jalkapallomaalit korttelin lasten iloksi. Ei niiden suhteen ole ollut ongelmaa ilkivallasta.

Toki ilkivaltaa on oikeasti, mutta hyvää tarkoittava virkamies ei aina ymmärrä, että väärä toimintatapa enemmän tuottaa kuin vastustaa sitä. Ankea toimenpide ei viesti kaupunkilaisille kivaa ja hyvää, vaan ajatusta, että ilkivalta lopulta aina voittaa. Siis ei teille shakkinappuloita, vaan vain pelkkä lauta muistuttamaan, että paskahan tämä kaupunki pohjimmiltaan on.

No, mitä olisi pitänyt tehdä? Tietenkin tuoda ne pahuksen nappulat.

Näitä esimerkkejä riittää. Viime aikoina puistoihin on kärrätty uuden sukupolven penkkejä, joihin designen avulla saatu korjattua vakava ongelma: joskus joku juoppo on nukahtanut penkille, mutta nyt ei enää nukahda kun penkkiin on laitettu käsinoja joka sen estää. Toisaalta jotta juoppo ei pääsisi viereen istumaan, on tehty yhden istuttavia penkkejä. Aika surullista maailmaa nuo penkit nyt huutavat.

Samaa penkkifasismia edustaa idea ottaa kauppakeskuksista penkit pois, jotta siellä eivät nuoret ja muu joutoväki suotta maksamatta istuisi. Tässä yhteinen kaupunkitilamme muuttuu yksityiseksi ja yksin kuluttamiselle pyhitetyksi. Onko tämä se viesti, jota oikeasti haluamme yhteisöllemme ja sen vieraille tuottaa?

Mitäs penkeille sitten pitäisi tehdä? No, designerit pitäisi laittaa miettimään puiston ja ostoskeskusten penkkejä, jotka olisivat mahdollisimman houkuttelevia kaikkien ihmisten istuttavaksi. Juopporemmeille voisi suunnitella sitten omia ehkä hiukan omaan rauhaansa sijoitettuja lehtimajoja ja grillikatoksia, joiden ääreltä jalkautuva sosiaalityökin asiakkaansa helpommin tavoittaa.

Kaupunkitila on yhteistä ja se pitäisi hallintorakenteissakin muistaa. Jos halutaan tehdä elävää yhteisöllistä kaupunkia ei kannatta tieten tahtoen yrittää ratkaista pieniä ongelmia liian isolla instrumentilla. Katujyrällä ei kannata tehdä piiloportin vessapolkua, eikä napalmilla jahdata hyttysiä. Voi tulla ei-toivottuja oheisvaikutuksia. Ja rahaakin palaa ihan vääriin asioihin.