Mielen järkkymistä aiheuttavia tekijöitä on monenlaisia, ja korona-aika on vaikeuttanut monien tilannetta entisestään. Etäopetus ja etätyö, arkirutiinien muuttuminen, vapaa-ajan aktiviteettien karsiutuminen ja sosiaalisuuden rajoittuminen sekä pelko omasta tai läheisten vakavasta sairastumisesta ovat monen kohdalla kaatuneet entisten kuormien päälle. Samalla pandemia on vaikeuttanut monen jaksamista, vaikka aiempia vaikeuksia ei olisikaan ollut.
On selvää, että Helsingissä mielenterveyspalveluiden resurssit eivät ole riittäviä. Erityisen hälyttävä tilanne on lasten ja nuorten keskuudessa. Tämä on yksi syy levottomuuksien viimeaikaiseen lisääntymiseen. Vakavimmin oireilevat eivät aina saa lainkaan tarvitsemaansa hoitoa tai apu saattaa olla vakavasti puutteellista. Palveluiden huonosta tilasta luetaan lehdistä uudestaan ja uudestaan. Miksi mikään ei muutu?
Ongelmaan tarjotaan usein ratkaisuksi varhaisen haasteisiin puuttumisen tehostamista kouluissa. Tässä tarkoitus on hyvä, mutta toteutus on jatkuvasti ontunut. Koulupsykologien ja -kuraattoreiden palvelut ovat ylikuormitettuja, eikä niitä riitä kaikille. Lisäksi erityisen vakava ongelma on se, että mielenterveyden ongelmien jatkohoito ja sinne ohjaaminen ovat pahasti tukossa.
Käytännön työlle lisäharmia tuottaa, että Helsingissä koulujen oppilashuoltoa tahallisesti vaikeutetaan. Kaupunki soveltaa monia muita kuntia tiukempaa laintulkintaa, jonka takia koulupsykologeilla ja -kuraattoreilla on vain hyvin rajoitettu pääsy koulujensa oppilastietojärjestelmään. Tein asian korjaamiseksi valtuustoaloitteen jo neljä vuotta sitten ja avasin asiaa tarkemmin blogissani.
Koronan nyt kärjistämään oireiluun tarvitaan laajaa monialaista puuttumista myös koulun ulkopuolella. Tein nyt toukokuussa valtuustossa suurella enemmistöllä hyväksytyn ponnen, jossa vaadittiin sote-toimialaa ja nuorisopalveluita selvittämään uusia toimintamalleja varhaisnuorille suunnattavalle jalkautuvalle työlle.
Esitykseen sisältyi myös lisävaade siitä, että samalla tulee selvittää yhteistyön mahdollisuuksia järjestöjen kanssa. Tämän ajatuksen takana minulla on esimerkki yhdestä Herttoniemessä esiin tulleesta mahdollisuudesta paikata nuorisopalveluiden alasajettua alueellista varhaisnuorten toimintaa tällaisella yhteistyöllä.
Mielenterveyden hoitoketjut eivät toimi oikein
Yksi suurimmista syistä juuri nuorten psykiatrisen hoidon toimimattomuuteen on koulujen ja perusterveydenhuollon hoitoketjujen katkeaminen, kun siirrytään HUS:n erikoissairaanhoitoon. Tässä saumassa yhteistyössä on valtavia ja vakavia ongelmia. Tähän useasti törmänneenä tein valtuustossa viime maaliskuussa esityksen, jossa vaadittiin kaupunkia parantamaan HUS:in nuorisopsykiatrian ja Helsingin terveyspalveluiden yhteistyötä. Siinä halusin painottaa erityisesti nuoria, jotka eivät enää asu vanhempiensa luona.
Esitykseen sisältyi myös vaatimus lisäavun tarjoamisesta niille lapsille ja nuorille, jotka eivät oman oireilunsa tai kodin vaikeuksien takia pysty hyödyntämään nuorisopsykiatrian palveluita siinä muodossa, jossa HUS niitä tarjoaa.
Tämä liittyy myös vahvasti niihin ongelmiin, joihin HUS:in hoitoketjussa olevat nuoret törmäävät siirtyessään aikuispsykiatrian piiriin. Monelle nuorelle, jolla elämänhallinta on muutenkin haastavaa, on todella vaikeaa itsenäisesti etsiä itselleen terapeuttia. Silti hoitojärjestelmä näin vaatii, ja siksi heille myönnetty Kelan kuntoutustuki jää käyttämättä.
Sama ongelma on todellinen myös monelle aikuiselle. Siksi nyt toukokuussa nostin asian esiin ilman ikäpainotuksia tekemässäni esityksessä. Siinä kaupunkia vaadittiin auttamaan Kelan tukeman terapeutin etsimisessä, mikä on usein monille oman tilansa takia kohtuuttoman vaikeaa. Ei murtuneen jalan kanssa potilasta lähetetä etsimään itselleen lääkäriä. Apuna voisi toimia esimerkiksi kaupungin tarjoama terapeutti, joka tarjoaisi tukea akuutteihin ongelmiin ja tukisi pidemmällä tähtäimellä Kelan tukeman terapeutin etsimisessä. Ajatuksen saama runsas kannatus ja kiittävä yleisöpalaute kertovat karua kieltään siitä, miten laajasta ongelmasta tässä on kyse.
Kaiken edellä mainitun ohella tulee muistaa, että samalla kun kiristyvä työelämä ja muut ulkoiset vaatimukset uuvuttavat yhä useampia burnoutiin, synnyttää työelämän ulkopuolelle jääminen toisenlaisia ongelmia. Tiedossa ovat myös yksinäisyyteen (ei vähiten ikääntyneiden osalta), erilaisiin riippuvuuksiin ja vaikka sodan tai muun kärsimyksen aiheuttamiin traumoihin liittyvät haasteet.
On selvää, että Helsingissä on juuri nyt satsattava merkittävästi lisää resursseja mielenterveyspalveluihin. Sen rinnalla on parannettava hoitoon ohjauksen, hoitoketjujen ja tukipalveluiden toimivuutta. Jos yhteistyötä HUS:in kanssa ei saada toimimaan kunnolla, minusta Helsingin tulisi harkita myös, että se tuottaisi mielenterveyspalveluita jatkossa enemmän itse.