Kävin juuri tutustumassa taitelijoiden itse perustaman ja pyörittämän Huuto-gallerian 10-vuotisnäyttelyyn Jätkäsaaressa. Suosittelen tätä ennakkoluulotonta ja inspiroivaa kokonaisuutta kaikille.
Vaikka kulttuurin kentällä tarvitaan Kiasman, Kansallisopperan ja pitkin maata vaikuttavien kaupunginteattereiden kaltaisia instituutioita, on tärkeä ymmärtää että vaikuttavaa taidetta tehdään myös niiden ulkopuolella.
Hyvä kulttuuripolitiikka onkin sitä, että ymmärretään kulttuuri laajemminkin kuin vain isojen institutioden huomio-arvon näkökulmasta. Hyvässä kulttuuripolitiikassa huomataan, että kaikki instituutiotkin saavat kantavan sisältönsä ja uudet tekijänsä sieltä kulttuurin aluskasvillisuudesta. Toisaalta juuri tämän taiteen tekemisen ja instituutioiden aktiivinen vuorovaikutus on sitä mikä välittää yleisölle ideaa mielenkiintoisesta ja aktiivisesta kulttuuriympäristöstä.
Juuri tämän unohtui taannoisessa Guggenheim-keskustelussa.
Sen kohdalla toki oli nimenomaan positiivista se että nimenomaan kulttuuri näyttäytyi hyvänä välineenä Helsingin kehittämisessä. Melkein kaikki muu menikin sitten pieleen.
Guggenheim-hanke kaatui siihen että Guggenheim-säätiön Helsingille tekemä yhteistyötarjous oli kaupungin kannalta tavattoman epäedullinen. Vaikka kaupunki olisi sitoutunut maksamaan kaikki kustannukset ja vielä lisenssi- ja palvelumaksuja säätiölle, silti keskeistä päätösvalta näyttelypolitiikasta, henkilökunnan valinnoista ja muista tähdellisistä asioista olisi käyttänyt toinen sopimusosapuoli.
Vielä suurempi pulma liittyi siihen, ettei alun alkaenkaan Helsingissä kaupungin ja sen taidemuseon johtotahojen puolella riittävästi pohdittu sitä, mitä oikeasti tarkoittaa Helsingin brändin sitominen kansainvälisesti tunnettuun mutta viime vuosien aikana oman maineensa kanssa kompuroineen taidesäätiön brändiin.
Tässä unohtui että Helsinkiä pidetään jo nykyisellään kansainvälisesti kiinnostavana ja hyvänä konferenssi- ja kulttuurikaupunkina. Jos tätä mainetta haluttaisi vielä entisestään vahvistaa, kannattaisi nimenomaan omilla lisäpanoksilla vahvistaa mielikuvaa Helsingistä omaleimaisena kaupunkina. Hyvän itsetunnon sijaan Guggenheim-museon kaltaiset huomiotalousvalinnat helposti viestivät heikkoa itsetuntoa – siis että koitamme hakea huomiota itsellemme jollakin joka tunnetaan valmiiksi muualta, koska omat ratkaisumme eivät omastakaan mielestämme muka ole riittävän hyviä.
Tässä asetelmassa itse ehdotin että jos Helsinkiin halutaan tehdä uusi ja merkittävä taidemuseo, se kannattaisi tehdä selvästi omalta ja erikoisemmalta pohjalta. Esimerkiksi hanke kannattaisi kansainvälisen vierailutaidehallin sijaan hahmottaa niin, että yhdistetään itse täällä kuratoituun ja kansainvälisesti verkostoituneeseen kokoelmaa kartuttavaan museoon jo pitkään puheena ollut tanssitalo. Tästä kirjoitin blogitekstinkin.
Guggenheim-keskustelun tärkeä sivujuonne liittyi täällä vaikuttavien taiteilijoiden kapinaliikkeeseen. Taidekenttä reagoi voimakkaasti hanketta vastaan siksi, että se näytti nojaavaan oletukseen että suomalainen taide ei olisi nykyisellään kansainvälistä ja viestivän katteettomasta että juuri tämä hanke auttaisi sitä kansainvälistymään.
Suomalainen taidekenttä kuitenkin on jo erittäin kansainvälistä. Ongelmia tuottaa se, että meillä tuki- ja tuotantorakenteet kaipaisivat kansainvälisyyden suhteen päivitystä. Erityisesti taiteen vientitukeen erikoistunut Frame on ollut jo jonkin aikaa hajaannuksen tilassa.
Juuri näissä pulmissa Guggenheim ei olisi ollut olennainen ratkaisu koska siinä konseptissa olisivat kiertäneet nimenomaan teokset, erityisesti vielä jo taidekentällä ennestään arvokkaaksi noteeratut sellaiset.
Nykytaide ei ole sama asia kuin erilaisiin kokoelmiin pakatut arvokkaat taideteokset. Nyt ajankohtaisin ja merkittävin nykytaide saa taidemarkkinoilla noteeratun arvonsa vasta vuosien kuluessa. Juuri tässä prosessissa ajan hermolla olevat toimijat ovat merkityksellisyyden mahdollistajia ja portinvartijoita.
Taiteilijoiden vastaesityksenä syntynyt Checkpoint Helsinki kääntääkin huomiota siihen, että ajateltu panostus kannattaisikin siirtää kuratoinnin ja taiteilijoiden työskentelyn verkostoitumiseen. Jos Suomeen saataisi kansainvälisesti juuri nyt merkittäviä ja nousussa olevia kuraattoreita ja taiteilijoita työskentelemään, aukeaisi mahdollisuudet sekä merkittävien ja uutta tuottavien näyttelyiden kokoamiseen että tulevaisuudessa arvoa kasvattavien kokoelmien kokoamiseen. Samalla uutta tilaa tulisi myös suomalaisten taiteilijoiden kansainväliseen vientiin.
Helsinki näyttäytyisi siis kiinnostavana uuden sisällön tuottamisen ja esillepanon alustana eikä yhtenä kansainvälisen taidekokoelman haarakonttorina. Tässä on vinha ero.
Tässä ajatustavassa museorakennus ei olisi alkuun tai ehkä yleensäkään välttämätön. Toki arkkitehtuurikin on taiteen laji ja uutta luovuutta sen saralla pitää kannustaa myös. Mutta sitä en voi ymmärtää, miksi emme voisi itse päättää koska tahansa, että mikä tahansa kulttuurirakennuksemme tai yhtä hyvin tavanomaiset sairaalamme, koulumme tai ostoskeskuksemme tilattaisi kansainvälisten arkkitehtuurikilpailujen kautta ja uutta rakentamisen ideaa etsien.
Yleistä luovuuden ilmapiiriä edustaa suuresti sekin miten arkkitehtuurin keinoin saamme kierrätettyä merkittävään ja näyttävään käyttöön vanhoja muissa tarkoituksissa olevia rakennuksia.
Esimerkiksi Suvilahden alue näyttäytyi varmasti viime kesänä siellä useita viikkoja Wasteland-tapahtuman myötä jopa asuneellekin kansainväliselle arkkitehtiopiskelijoiden joukolle kokemuksena, jonka takia tänne myöhemmin kannattaa tarjota suunnitteluprojekteja tai tulla töihin.
Mutta miten Helsingin kulttuuripolitiikkaa pitäisi nyt viilata? Lisää panoksia kannattaisi rakentaa nimenomaan täällä tapahtuvaan taiteelliseen tuotantoon ja esillepanoon, insitutioiden ulkopuolisin produktioihin ja taiteilijaryhmille. Erityisesti pitäisi miettiä kuinka täällä ruokittaisi kulttuurisesti innostunutta ja inspiroitunutta yleisilmapiiriä. Siis miten taide ja luovuus näyttäytyisivät kaupunkikuvassa ja asenteissa muuten eikä vain museoihin teljettyinä erikseen taiteeksi määriteltyjen ilmaisulajien eleinä.
Ja jos halutaan tehdä jostain hankkeesta Helsinkiä profiloiva ja näkyvä hanke, kannattaisi panostaa sellaiseen missä nimenomaan yhdistyisivät kansainväliset ja kansainvälistyvät tekijät maailmalla ja Suomessa. Esimerkiksi Checkpoint Helsingin kaltainen kattokäsite voisi hyvin toimia elävien sisältöjen ja ilmapiirin kiteyttäjänä.
Vaikka kulttuuritahdosta haluaisi saada kaupungille kaupallista imagon kohotusta, ei ole merkitysetöntä mitä siellä imagon takan oikeasti tapahtuu. Vahva kulttuurikaupungin brändi ei ole vain mielikuva jonka voi ostaa. Jotain pitää tehdä itse myös.