Talvivaaran kaivoshanke on traaginen prosessi, jossa yhtyvät suuruudenhullu riskinotto sekä ympäristön että yksityisen ja julkisen rahoituksen suhteen.

Yksin valtion menetykset ovat tähän mennessä olleet noin 260 miljoonaa. Siitä Solidium-yhtiön sijoituspanokset ovat 149 miljoonaa, Finnvera lainoitti Talvivaaraa noin 70 miljoonalla ja valtio rahoitti suoraan kaivokselle johtavan rautatien 40 miljoonalla.

Yksityiset investointimenetykset ovat sadoissa miljoonissa nekin. Lisäksi ympäristövahinkojen siivoamiseen arvioidaan menevän valtiolta satoja miljoonia. Ympäristön kokonaishaitan arvioidaan olevan mittakaavaltaan jopa miljardiluokkaa,  kun mukana ovat maan arvon aleneminen ja oheisvahingot muulle elinkeinotoiminnalle.

Mitä enemmän ongelmavyyhtiä avataan, sitä selvemmäksi käy kuva siitä, että yhtiön toiminta on ollut monin paikoin rikollisenkin vastuutonta. Liian suuri kunnianhimo näyttää johtaneen rakennelmaan, jonka hallinta normien mukaan on ollut mahdotonta.

Tehokkaamman viranomaisvalvonnan puuttuminen asioihin ajallaan olisi pelastanut hankkeen ainakin osalta lopullista taloudellista syöksykierrettään. Tärkein opetus Talvivaaran katastrofista onkin, että vailla kunnon ympäristövastuuta johdettu toiminta ajaa jäävuoreen varmasti.

Jatkossa kannattaa ymmärtää sekin, että vaikka huoli työttömyysalueiden elinkeinotoiminnan tukemisesta on perusteltua, aina pitäisi myös ajatella kokonaisuutta ja varoa uskomasta pilvilinnoihin.

Talvivaarassa kiteytyy heikkenevän talousalueen aito hätä työstä ja hyvinvoinnin säilymisestä. On karhunpalvelus kaikille, jos toivo rakentuu kestämättömälle perustalle. Epäonnistumisesta seuraa entistä syvempi kuoppa alueellisessa itsetunnossa ja uusien elinkeinomahdollisuuksien luomisessa. Sen ohella syntyneet ympäristövahingot voivat suoraan viedä mahdollisuudet luontoresurssien kestävälle käytölle perustuvilta liiketoimilta.

Markku Heikkisen juuri elokuvalevitykseen tullut dokumentti Talvivaaran miehet kertoo satuttavasti siitä, miten ankara isku Talvivaaran epäonnistuminen on juuri paikallisten ihmisten ja yhtiön työntekijöiden näkökulmasta.

Talvivaaran avaamien ongelmien valossa eduskunnan pitäisi ottaa tarkempaan syyniin nykyinen kaivoslaki ja arvioida mitä todellisia riskejä sisältyy vallalla olevaan melko kritiikittömään pyrkimykseen houkutella tänne mahdollisimman paljon kansainvälisiä kaivosyhtiöitä. Taloussanomat kertoo tuoreessa jutussaan, miten innolla kaivosyhtiöt suhtautuvat Suomeen.

Yhdistettynä globaaleihin pyrkimyksiin ylipäänsä markkinavoimien aseman vahvistamiseen – esimerkiksi TTIP-sopimuksen kautta – olemme kenties rakentamassa  kokonaista Talvivaarojen saaristoa.  Tämä tie on pysäytettävä alkuunsa.

Tulevan eduskunnan taholla olisi syytä herätä siihen, että kuluvalla vaalikaudella toteutettu alueellisen ympäristöhallinnon heikentäminen on yksi syntyneen ongelmavyyhdin keskeinen tekijä. Epäonnistuneessa muutoksessa ympäristökeskukset paketoitiin osiksi alueellisiksi elinkeino- liikenne ja ympäristökeskuksiksi. Kun näissä ELY-keskuksissa sitten päähuoli usein ymmärrettävästi on alueellisen elinkeinotoiminnan turvaamisessa, paine luistaa juuri ympäristövalvonnasta on liian suuri. Toisaalta kriisien sattuessa keinot asioihin puuttumiseen ovat selvästi liian kevyet.

Talvivaaran kokonaistappiot veronmaksajille ovat mittavat. Laiha lohtu on se, että surullisen kuuluisan Soneran kohdalla silloisen johdon osaamattomuuden ja ylikuumentuneen markkinariskipelin seurauksena toteutetun Saksan seikkailun menetykset olivat liki 4 miljardia. Sonerassa paloi kuitenkin vain rahaa. Talvivaaran vaikutukset ovat kuitenkin moninaisemmat, arvet syvemmät ja konkreettiset oheisvaikutukset yhteiselle ympäristölle kurjemmat. Tämä ei saa jäädä tähän.