Olen itse alunperin kotoisin Roihuvuoresta, jossa asun nytkin. Kävin kouluni Laajasalossa, ja koko idän ympäristö on minulle tuttua piiriä aina Vuosaarta ja Mellunmäkeä myöten.
Vuodesta 2000 olen toiminut kaupunginvaltuutettuna ja monissa muissa kaupungin luottamustehtävissä. Niitä hoitaessani olen huomannut, että päättäjien silmissä Helsingin asiat näyttäytyvät yllättävän erilaisina kuin niitä katsoo kantakaupungista käsin tai lähiöistä.
Niissä pöydissä saan usein korjata outoja käsityksiä siitä, että Itä-Helsingissä elämä olisi vain kurjaa ja alue kaipaisi ulkopuolista pelastamista. Puhe ”liekehtivistä idän lähiöistä” on myytti, jota ylläpitävät monet valtamedian toimittajatkin.
Silti on totta, että segregaatio eli alueiden sosiaalinen eriytyminen on kaupunkipolitiikan ajankohtaisimpia ongelmia. Sen suhteen erityisen tärkeää on, että hyvällä asuntopolitiikalla varmistetaan, että kaikilla alueilla asuu erilaisen sosiaalisen taustan helsinkiläisiä. Se ei kuitenkaan riitä, vaan samalla myös palveluverkkoja pitää kehittää alueellisesti oikeudenmukaisella tavalla. Esimerkiksi niin, että alueilla, joilla sairastetaan keskimääräistä enemmän tai jossa on sosiaalisia huolia tavallista runsaammin, julkisten palvelujen tarjonnan pitää vastata samalla tavalla tarpeeseen kuin sosiaalisesti vauraammilla alueilla.
Kun lähiöiden sosiaalista profiilia halutaan nostaa, siinä ei voida onnistua huomioimatta alueiden arvokkaita erityispiirteitä. Tämä koskee sekä kaupunkiluotoa että rakennettua ympäristöä-
Vaikuttaminen kannattaa aina. Roihuvuoressa olemme asukasvoimin onnistuneet säästämään lähikirjaston lakkautusuhan alta, pelastaneet arkkitehti Aarno Ruusuvuoren piirtämän Roihuvuoren ala-asteen toiminnan, pystyttäneet kylätalon Tuhkimonpuistoon ja saaneet Kirsikkapuiston kunnostettua tulevia Hanami-juhlia varten.
Toisinaan muutokset ovat niin suuria, että niiden äärellä joudutaan tekemään uhrauksia. Aikoinaan epäilimme Roihuvuoren Ruususenrinteen täydennysrakentamista, mutta nyt voimme todeta, että alueesta on tullut onnistunut ja sen uudet asukkaat ovat omiaan vahvistamaan ostariamme ja alueen palveluita.
Samoin esimerkiksi naapurialueella Laajasalossa ratikkavarikon rakentaminen on perusteltua, vaikka sielläkin ympäristö muuttuu. Varikon avulla ratikka saadaan raiteille ajallaan, kuten suurin osa saaren asukkaista toivoo.
Huoli raitiotien jatkumisesta Vartiosaareen ja siihen liittyvästä asuntorakentamisesta yhdistää muitakin kuin roihuvuorelaisia, tammisalolalaisia ja laajasalolaisia luonnonystäviä. Minustakin saaren tulee säilyä viheralueena. Onneksi seuraava valtuusto tuskin kannattaa sen rakentamista. Sen sijaan todennäköistä on, että joskus tulevaisuudessa ratikkakiskoja jatketaan Roihupeltoon.
Toinen näköpiirissä olevista jättihankkeista liittyy Itäkeskuksen alueen uudistamiseen. Siinä oleellista on löytää asumisen, kevyen liikenteen liikkujien ja autoliikenteen nykyistä toimivampi yhtälö. Itse teen töitä sen eteen, että samalla vanha Puhoksen ostari saadaan arvoiseensa kuntoon ja sen nykyinen pienyrittäjävetoinen käyttö voi jatkua.
Pienempien projektien sarjassa kaupunki suunnittelee tekevänsä Laajasalon, Roihuvuoren ja Herttoniemen risteyskohtaan kaavoitetun uimahallin tilalle harjoitusjäähallin. Tämä olisi vahinko, koska uimista on alueilla odotettu jo vuosikymmeniä. Järkevintä olisi yhdistää hankkeet ja sijoittaa kokonaisuus teollisuusalueelle Itäväylän varteen. Lämmitystä ja jäähdyttämistä yhdistävä hybridikokonaisuus olisi myös lämpötaloudellisesti ekologinen.
Minne tahansa jäähalli tuleekaan, sen on sovittava kaupunkikuvallisesti ympäristöönsä. Sen pitää myös tarjota riittävästi kenttävuoroja kouluille ja kaikille harrastajille, joilta lämpimät talvet ovat vieneet mahdollisuuden ulkoluisteluun.
Roihuvuoren liikuntapuiston saamme korjattua jo ensi kesäksi. Samalla kun pääsemme seuraamaan naisten Superpesistä, liikuntapuistossa pitää jatkossakin saada harrastaa korista, lentistä ja tennistä. Uusi hyvä idea minusta olisi, että Itä-Helsingin musiikkiopiston viereen tehtäisiin jalkapallolle keinonurmikenttä.
Suuret uhat itäisessä Helsingissä liittyvät tärkeiden viheryhteyksien joutumiseen rakentamisen alle. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi juuri pelastettu Meri-Rastilan ratametsä, vanhan Herttoniemen reunoilta alkava kaupunkimetsävyöhyke sekä Roihuvuoren metsäselänne ja sieltä Marjaniemen siirtolapuutarhan ohitse jatkuva vihervyöhyke.
Kaikkiin näihin arvokkaisiin luontoalueisiin kohdistuu rakentamispaineita. Ne ovat kuitenkin tärkeitä sekä alueiden identiteetin että koko kaupungin viherverkoston kannalta. Niiden puolustamisessa tarvitaan sekä vanhaa kunnon kansalaisaktiivisuutta että puolueiden yhteistyötä.
Ympäristön ja asukkaiden mielipiteiden arvostus on myös parasta alueiden eriytymisen ennaltaehkäisyä.