Itsestään uusiutuvien kaupunkimetsien luontoarvojen vaaliminen on yksi tärkeimpiä ympäristökysymyksiä Helsingissä. Ne muodostavat ison osan Helsingin hiilinieluista ja luonnon monimuotoisuuden kannalta olennaisesta viheralueverkostosta. Samalla ne ovat myös asukkaiden virkistäytymisen vyöhykkeitä ja monien asuinalueiden identiteetin ydintä.
Kaupunkimetsiin kohdistuu uhkia ainakin kahta eri reittiä. Yhtäältä vaarana on kaupungin väestönkasvun takia tapahtuva asuntojen ja uusien liikenneyhteyksien rakentaminen. Yli 20 vuoden valtuustokokemukseni aikana olen puolustanut kaupunkimetsiä esimerkiksi Kivinokassa, Vartiosaaressa, Herttoniemen ja Roihuvuoren metsäselänteiden kohdalla, Uutelassa, Laajasalon Kruunulammen ympäristössä, Keskuspuistossa, Meri-Rastilan rannassa ja monessa muussa paikassa.
Olen kirjoittanut tästä blogissani myös aikaisemmin.
Oman uhkansa kaupunkimetsille muodostaa se, miten kaupunki määrittelee niitä koskevat hoitotoimenpiteensä. Siinä perisyntynä on ollut, se että kaupunkimetsiä ylihoidetaan niin, että ne menettävät ominaispiirteensä. Oman vaikuttajahistoriani aikana asiassa on tapahtunut huomattavaa edistystä etenkin periaatteiden ja tavotteiden saralla. Käytännössä kuitenkin liian usein törmää yhä, että hyvää tarkoittavat toimenpiteet maastossa palautuvat sittenkin enemmän metsänhoidon perinteisempään työkalupakkiin kuin päivitetympiin luonnonhoidon metodeihin.
Tänään (11.5.) meillä oli kaupunkiympäristölautakunnassa käsittelyssä Herttoniemeä ja Roihuvuorta koskevien yleisten alueiden suunnitelman hyväksyminen.
Suoraan sanoen oli helpotus havaita, että suunnitelma on huolella tehty ja siinä on jopa kohtuullisen hyvin kuunneltu myös asukkaiden näkemyksiä. Silti juuri luonnonhoitoon liittyvien asioiden suhteen minusta oli perusteltua esittää päätökseen tiettyjä jatkosuunnitteluohjeita. Ja mikä hienointa, koko lautakunta tuki esityksiäni yksimielisesti.
Ensimmäisessä ehdotuksessani linjattiin, että myöhemmässä vaiheessa tehtävien luonnonhoidon suunnitelmien ja toimenpiteiden tulee antaa tilaa metsien luonnolliselle vanhenemiselle ja lahopuun määrän lisääntymiselle. Samalla sekä valtapuuston että pienpuuston harvennusten määrä tulee pitää mahdollisimman pienenä.
Toisessa kohdassa päätimme selvittää erityisen arvometsäluokan laajempaa määritysmahdollisuutta ainakin tietyissä alueen kohteissa. Esimerkkeinä tällaisista nimesin esityksessäni Länsi-Herttoniemen maakunnallisesti arvokkaan luontoalueen, Länsi-Herttoniemen metsäselänteen, Roihuvuoren Hiidenkirnurinteen metsäalueen, Herttoniemen ja Strömsin kartanopuistot sekä Porolahdenpuiston lehtometsäkuviot.
Tässä taka-ajatuksenani oli sekin, että osa näistä kohteista – ei vähiten yleiskaavassa suojattomaksi jäänyt Hiidenkirnumetsä – nousee ajoittain esiin tulevaisuuden mahdollisina rakentamiskohteina. Mitä vahvemmin niiden luontoarvot noteerataan ja niitä vaalitaan, sitä vahvemmalla perustalla ovat myös vaatimukset niiden säästämisestä.
Esityksen mukaisesti lautakunta linjasi myös, että ulkoilureittien muutos- ja parantamistoimissa huomioidaan reittien varsien luonto- ja maisema-arvot ja pyritään välttämään kaikkea ympäristön tarpeetonta muokkausta. Tässä on kyse siitä, että kaupunkimetsissä liian usein päädytään laajentamaan ulkoilureittejä ottamatta huomioon sitä, että nämä sinänsä hyvät pyrkimykset voivat jopa heikentää niiden arvoja ja viehättävyyttä.
Ennen lautakunnan päätöskokousta aluesuunnitelmista keskusteltiin ahkerasti Herttoniemen, Herttoniemenrannan ja Roihuvuoren Facebook-asukasryhmissä. Niissä nousi esiin huoli siitä, että kaupunki tiedottaa luonnonhoidon toimenpiteistään liian laiskasti ja epäselvästi. Tähän nojaten esitin myös, että jatkosuunnittelun yhteydessä selvitetään, miten luonnonhoidon toimenpiteistä voidaan tiedottaa asukkaille entistä paremmin. Ehdotin myös, että tässä voisi hyödyntää esimerkiksi nykyistä parempaa maastokyltitystä toimenpiteiden aikana ja luontokohteista tarkemmin kertovia pysyviä infotauluja.
Nyt lautakunnan yhdessä hyväksymän suunnitteluohjeet eivät tietenkään edes näiden lisäysteni siivittämänä takaa, että käytännössä kaikki menee niin kuin toivoa sopii. Näihin linjauksiin voi kuitenkin vedota siinä vaiheessa, jos virheitä ja puutteita ilmenee.
