Vanhustenhoidon arki ei saa hukkua hallintohimmeleihin

Perheystävän iäkäs äiti kaatui ja joutui sairaalaan. Kuvauksista ei ensin löytynyt mitään, joten hänet lähetettiin palvelukeskukseen toipumaan. Tarkistuskuvaus sovittiin viikon päähän. Sen jälkeen asiat eivät menneetkään siten kuin olisi pitänyt.

Kesti kuitenkin melkein kaksi viikkoa ennen kuin kivulias ja liikuntakyvytön potilas saatiin uudestaan röntgeniin. Olisi varmasti kestänyt vieläkin kauemmin elleivät aktiiviset omaiset olisi nostaneet asiasta meteliä.

Uudessa kuvauksessa viimein selvisi ilmeinen: lonkkamurtuma.  Odotetun diagnoosin seurauksena tehtiin leikkaus ja paraneminen saattoi vihdoin alkaa.

Potilaan kärsimys oli turhaa ja väärin. Tehotonta toimintaa ei voi perustella edes säästöpyrkimyksillä, sillä ylimääräinen aika palvelukeskuksessa tuottaa myös tarpeettomia lisäkuluja sosiaali- ja terveysvirastolle.

Helsingissä päätettiin taannoin yhdistää terveys- ja sosiaalivirastot erityisesti juuri siitä syystä, että vanhustenhoidon ja terveydenhuollon työjako ei toiminut oikein. Kumpikin puoli pyrki säästämään omia menojaan toisen kustannuksella ja sen takia kaupungin kokonaiskustannukset nousivat. Erityisen iso vaikutus oli juuri huonokuntoisten ikääntyneiden kohdalla, joita pidettiin tarpeettomasti ja kalliilla sairaalapaikoilla, kun tarkoituksenmukaisia paikkoja ei ollut tarjota vanhustenhoidon puolella.

Kuvatun tapauksen valossa näyttää siltä, että virastojen yhdistäminen ei ole  näitä ongelmia ratkaissut. Se, että leikkausta tarvitsevaa ikääntynyttä makuutetaan turhaan sairaalan sijaan palvelukeskuksessa ei oleellisesti säästä kuluja eikä auta potilasta.

Kentältä kuuluu muutenkin sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavien työntekijöiden hätähuutoja henkilökunnan riittämättömyydestä ja työssä uupumisen riskirajojen jatkuvasta ylittymisestä.

Viestejä kuuluu myös siitä, että hallinnollisen yhdistämisen oheisvaikutuksena on tapahtumassa paljon harkitsemattomia leikkauksia, jotka kohdistuvat erityisesti sosiaalipuolen ennaltaehkäisevään työhön. Tuore esimerkki tästä liittyy asukastaloihin, joista tein toisen bloggauksen muutama viikko sitten.

Kokonaiskuvan kannalta voi olla hyvä miettiä sitäkin, miten asia liittyy eduskunnassa kesken jääneeseen Sote-uudistukseen. Se kaatuu varmasti ensimmäisten asioiden joukossa uuden eduskunnan syliin.

Sote-uudistus tarvitaan, koska etenkin pienten kuntien kyky huolehtia sosiaali- ja terveyspalvelun tuottamisesta lain ja kohtuuden tasolla on ollut jo pitkään kyseenalaista. Laajempien alueiden tasolla tapahtuva organisoituminen on siksi välttämätöntä.

Kuitenkin aiotun Sote-mallin varomaton soveltaminen isoissa kaupungeissa olisi ollut omiaan tuottamaan toisenlaisia ongelmia.  Aiotussa Sote-uudistuksessa oli vahvasti kyse myös siitä, että peruspalveluja koskevia päätöksiä oltiin viemessä sellaiselle hallinnon  tasolle, joka olisi kunnanvaltuustojen päätöksenteon tavoittamattomissa. Silloin palvelujen heikentäminen olisi helpompaa, koska äänestäjillä olisi mahdollisuutta osoittaa vaaleissa luottamuksensa puutetta päättäjille.

Sote-uudistuksen kaatumisen hyvä puoli olikin siinä, että nimenomaan Helsingille ennustetut leikkaukset sosiaali- ja terveyspalveluhin eivät toteutuneet. Ainakaan vielä.

Mitä vanhustenhoidon osalta pitäisi sitten tehdä?

Ensiksi, Helsingin sosiaali- ja terveysviraston puolella pitää heti reagoida sellaisiin hoitoketjujen katkeamisiin kuin mistä oli kyse perheystäväni äidin tapauksessa. Yksittäistapausten takaa löytyy usein systemaattisia hallinto-ongelmia.

Toiseksi, ensi vaalikaudella valmisteltavaan Sote-uudistukseen on saatava Helsingin erityinen asema vahvemmin huomioiduksi. Palvelujen määrästä ja laadusta päättäminen ei saa kadota kaupungin oman poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin.

Kolmanneksi, väestön ikääntymiseen pitää varautua uusilla keinoilla. Ikääntyneiden kotona-asumista kannattaa tukea silloin, kun se on ikääntyneen omakin tahto. Eräs keino kotona asumisen tukemiseksi voisi olla jo aiemmin esittämäni ajatus yhteiskunnan tuella rakennettavista vanhusten yhteisötaloista. Niissä kotihoidon tukipalveluja voitaisiin keskittää ja järjestää nykyistä korkealaatuisemmin. Tällainen asumismuoto olisi myös omiaan auttamaan yksinäisyyden ja siihen kytkeytyvien kasvavien ikääntyneiden mielenterveysongelmien hoitoon.

Selvää on sekin, että omaishoitoon tulee edelleen lisätä varoja sen sijaan että sen ehtoja kiristetään.

Toisaalta kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen puolella taas olisi tilausta vahvistaa erilaisten kotona-asumista tukevien varusteiden lainausta. Oman isäni sairastumisen yhteydessä jokunen vuosi sitten huomasin, että oli käytännössä mahdotonta löytää mistään edes vuokrattavaa sairaalasänkyä, jossa on nostettava selkänoja.

Ikääntyneiden hoidon suhteen jatkuva vaara näyttää olevan siinä, että itse asia – palvelujen toimivuus arjessa –  tuntuu aina jäävän hallintohimmeleiden jalkoihin.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.