Valtion tukemalle vuokra-tuotannolle tarvitaan lisää toteuttamiskelpoisia tontteja

HS näkyy jatkavan asuntopolitiikan käsittelyä uudella jutulla. Huoli vuokra-asuntojen määristä on perusteltu, mutta pakko todeta, että kaupungilla on kyllä tällä hetkellä varattu tontteja lähes viiden vuoden rakentamisen tarpeiksi. Toisin kuin jutusta ehkä tulee mieltäneeksi, Helsingin asuntopulmissa ainakaan lyhyen tähtäimen ongelma ei lymyä tonttien varaamisessa.

Tontteja on myös varattu AM-ohjelman hallintomuotojen mukaisesti eli tavalliselle aravuokratuotannolle yli 20%. Jutussa mainittu Y-säätiö ja jotkut muut tarjokkaat ovat kärsineet siitä, että varauksissa on suosittu kaupungin omaa ATT:ta. Tämä siksi, että sille on asetettu kaupungin omasta toimesta erityiset tuotantotavoitteet, joiden toteutumista tonttivarauksissakin on haluttu turvata. Ilman tontteja ei voi rakentaa. Ja kaupungin omassa asuntojonossa on yli 25 000 taloutta.

Isompi haaste on siinä, että tontti muuttuu taloksi vasta sitten, kun se rakennetaan. Yksityisellä puolella omistustuotannon kanssa rakentamista usein jarrutellaan,  jos suhdannetilanteen takia näyttää siltä, että asuntojen myynnistä ei saa odotettua voittoa. Tässä kaupungin keinot hoputtamiseen ovat rajallisia, vaikka varausten peruuttamisella voisi uhkailla enemmänkin kuin on tehty.

Sosiaalisen vuokra-asuntotuotannon puolella taas hankkeiden käynnistämisessä pulmana on se, että varattuja tontteja on usein vaikea toteuttaa valtion (eli Aran) valvomien kustannusten rajoissa.  Pointtina tässä on se, että aravuokra-asuntojen kohdalla liian korkeat rakennuskustannukset nostavat asukkaiden loppuvuokraa liikaa. Markkinoilla myytävien tai vuokrattavien asuntojen kohdalla kytkös ei ole näin suora, koska niiden kohdalla asunnosta maksetaan se hinta tai vuokra minkä ihmiset ovat valmiita maksamaan, riippumatta siitä mitä talon rakentaminen aikanaan on maksanut.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Tonttien  rakentamiskelpoisuuden suhteen kaavoittajan ja kiinteistötoimen kannattaisi tehdä vahvempaa yhteistyötä alusta asti. Pitäisi yrittää löytää sellaisia kaavallisesti  hyväksyttäviä ratkaisuja, jotka ovat myös taloudellisesti mahdollisia toteuttaa vuokrataloina.

Toisaalta aravuokra-asumiselle pitäisi antaa tontteja enemmän kuin nykyisessä AM-ohjelmassa vaaditaan. Silloin niitä riittäisi paremmin myös Y-säätiön kaltaisille toimijoille. Seuraavassa AM-ohjelmassa tavoitteita tältä osin varmaan tarkistetaankin.

Tosin silläkin on rajansa miten paljon aravuokratuotannolle voi antaa tontteja.  Segraatiopulmien takia sosiaalista asuntotuotantoa ei pidä rakentaa alueellisesti liian keskittyneesti. Kansainvälisten kokemusten ja tutkimusten mukaan se ei ole sosiaalisesti kestävää asuntopolitiikkaa.

Täydennysrakentaminen ennestään vuokratalovaltaisille aluille on muutenkin haasteellista, koska se ei katteidensa puolesta liiemmin kiinnosta omistusasuntojen tekijöitä. Toisaalta juuri vanhoilla vuokratalovaltaisilla alueilla usein tietty väljyys ja viheralueet ovat asukkaiden kannalta erityisen tärkeitä. Pienemmät asunnot, mutta isommat kaupunkimetsät on meille lähiöasukkaille yleisesti varsin tärkeä yhtälö.  Asuntopolitiikassa helppoja ratkaisuja ei näytä olevan.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.