Tulorajojen asettaminen valtion tukemille vuokra-asunnoille ei ole hyvä idea

Helsingin Sanomat nosti tuoreessa artikkelissaan esiin Valtionvarainministeriön kaavailut siitä, että valtion tukemissa vuokra-asunnoissa asuville pitäisi asettaa tuloseuranta ja tulojen noustessa asunto pitäisi antaa sitä paremmin tarvitseville.

Lehden mukaan ”lähes kuusi prosenttia vuokralaisista kuuluu parhaiten ansaitsevaan viidennekseen, kertoo ympäristöministeriön tuore raportti”.

Jatkojutussa ideaa lähti kannattamaan ainakin kokoomuslainen Helsingin kärkipoliitikko Lasse Männistö.

Huoli kohtuuvuokraisten asuntojen riittävyydestä on perusteltu.  Tulorajojen asettaminen asukkaille voi kuulostaa äkkiseltään reilulta ja oikeudenmukaiselta, mutta sen toteuttaminen johtaisi ojasta allikkoon. Virhe johtuu Valtionvarainministeriön esityksen ja siitä kertovan artikkelin puutteellisesta rajauksesta. Vaikka jutussa käy ilmi, että näitä valtion tukemia vuokra-asuntoja on erilaisia, kokonaisuus ei avaudu oikein. Jo taustalla olevassa YM:n raportissa näkökulma on paljon laajempi.

On totta, että valtion tukemissa vuokra-asunnoissa asuu myös kahden ylimmän tulokymmenyksen asukkaita.  Ne kuitenkin keskittyvät erityisesti niin sanottujen entisten yleishyödyllisten rakennuttajien (etenkin VVO ja Sato) kohteisiin, joissa vuokra voi valtakunnallisen vuokratasauksen takia olla pääkaupunkiseudulla markkinavuokrien tasolla. Joskus ylikin. Niihin asuntoihin ei köyhillä rahat riitäkään.

Käytännössä kyse on yleensä lyhytaikaisista vuokrasuhteista, koska Suomessa asunnon ostaminen kannattaa jos siihen on varaa ja luottoa.

Samaan suuntaan vaikuttaa sekin, että valtio on viime vuosina suhdennepoliittisista syistä tukenut sellaista määräaikaista vuokra-asuntotuotantoa, jonka piiriin  kuuluvat huoneistot voi melko lyhyiden ajanjaksojen jälkeen muuttaa omistusasunnoiksi. Valtion tuesta huolimatta tällainen asuntokanta ei vastaa alunperinkään  kohtuuhintaisen asumisen tarpeisiin. Tämä on ollut nimenomaan rakennuttajille kannattavaa. Sosiaalisen asuntopolitiikan tekemisen sijaan tässä valtion tavoite on ollut saada rakentamisen markkinoita käyntiin ja luoda sitä kautta työpaikkoja.

Tämän takana taas vaikuttaa sekin, että järjestelystä hyötyvien rakennuttajien – juuri näiden entisten yleishyödyllisten rakennuttajien – omistajina on eläkesäätiöitä ja ay-järjestöjä, joilla on hyvät suhteet päätöksentekoon.

Entä mitä ongelmia tulorajoista olisi?  Samaisessa YM:n raportissa tuodaan esiin,  että tulorajojen asettaminen ara-vuokra-asuntoihin johtaisi helposti tilanteisiin, missä asukkaan ei kannattaisi asunnon menettämisen pelossa useinkaan ottaa vastaan tarjottua lyhytaikaista työtä. Ainakin Helsingissä kannustin loukku olisi todellinen.  Toisaalta tällainen normi varmasti kannustaisi pimeän työn tekemiseen.

Tulorajojen käyttöön ottaminen loisi myös valtavan byrokraattisen seurantakoneiston, jonka pyörittämisen kustannukset nostaisivat kaikkien asukkaiden vuokria. Valvontakoneisto ei nimittäin seuraisi vain yksittäisten ihmisten tuloja, vaan aina asunoossa asuvan koko talouden brutto- ja nettotuloja. Kun perheissä kokoonpanot erojen ja uusperheellistymisen sekä lasten syntymien ja itsenäistymisen takia muuttuvat koko ajan, kohtuullisen tulotason määrittely ja seuraaminen olisivat hyvin monimutkaisten yhtälöiden takana.  Viranomaisten päätöksistä voi myös valittaa ja moni tapaus käsiteltäisiin sitten vielä erikseen oikeusasteissa.

Näissä valtiovarainministeriön useinkin esiin nostamissa tulorajojen asettamisen haaveissa ymmärretään perustavasti väärin koko valtion tukeman vuokra-asumisen kustannusrakenne ja tehtävä. Käytännössä valtion tuki on hyvin rajallinen, alhaisten korkojen aikana jopa enemmän muodollinen. Todellisessa elämässä asumisen ja tontin kustannukset maksetaan asukkaiden vuokrissa. Aravajärjestelmän ensi sijainen idea onkin, että se oikein toimiessaan se rajoittaa rakennuttajien voiton tekoa vuokra-asunnoilla ja luo tätä kautta kohtuuvuokraisen asumisen mahdollisuuksia.

Toisin kuin valtionvarainministeriössä näytetään pohtivan, kuntien kannalta aravuokra-asumisen kannalta ei ole järkevää ohjata kaikkein köyhimpiä omiin taloihinsa omille alueilleen. Pikemminkin järjestely mahdollistaa asuntopolitiikkaa, missä erilaisen sosiaalisen taustan ihmisiä asuu kaikilla alueilla. Juuri tässä suhteessa on tarkoituksenmukaista sekin, että ara-vuokra-asunnoissa asuu myös keskituloisia. Silti on hyvä edelleen muistaa, että käytännössä asukkailla on oma intressi omistusasunnon hankkimiseen heti, kun siihen syntyy pysävämmät edellytykset.

Myös alueelliset erot ovat suuria: osassa maata valtion tukemia vuokra-asuntoja on muuttotappioden takia tyhjillään. Helsingissä taas kaupungin omassa ara-vuokra-asuntojen jonossa on yli 25 000 taloutta eikä sen piirissä toivoa asunnon saamisesta ole ilman kiireellisyysperusteita. Tästä syystä tuloraja ei siis voi toimia samalla tavalla koko maassa; toisaalta käytännössä se ei toimi missään oikein.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Ainakin valtakunnallinen vuokratasaus rakennuttajien ara-kantojen sisällä pitäisi estää. Yipäänsä voiton tekeminen ara-vuokra-asunnoilla pitäisi laittaa kuriin.

Lisäksi valtion pitäsi luoda yleishyöydyllinen rakennuttaja hoitamaan vuokra-asuntojen tekemistä sinne missä sellaista ei kunnan toimesta ei ole. Helsingissä kunnallisena rakennuttajana toimii kaupungin oma Asuntotuotantotoimisto (ATT).  Tähän suuntaan on valtion hankkeena edetty Kruunuasuntojen muodossa, mutta järjestelmä etenee yskien.

Kannattaa myös haudata usein esillä oleva ajatus ara-tuotannosta, jossa vuokra- ja myyntirajoitukset poistuvat nykyistä lyhyemmässä ajassa. Tällaiset asunnot eivät todellisuudessa auta pitemmän päälle kohtuuhintaisen asumisen tavoitteen toteuttamisessa.

Julkisen sektorin rakentamia kohtuullisen vuokratason asuntoja tarvitaan ylipäänsä paljon lisää siellä missä asuminen muuten on liian kallista. Vain tätä kautta asumisen kustannusongelmaa voidaan ratkaista pysyvästi.

Valtion ylimääräinen tuki omistusasumiselle on vääristänyt asuntomarkkinoita ylipäänsä. Tässä suhteessa viikatteen kohteeksi on syytä asetteaa esimerkiksi asuntolainojen korkojen vähennysoikeus.  Käytännössä Valtio tukee tässä asunnonostajien maksukykyä, joka taas markkinamekanismin kautta vahvistaa vuositasolla sadoilla miljoonilla omistusasuntojen hintojen nousua. Asunnot ovat siis juuri ostajien lisääntyneen maksukyvyn verran kalliimpia ja koko tulonsiirto hyödyttää vain nykyisiä asunnon myyjiä ja pankkeja.  Tämän rahan käytettäminen uusien kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisen tukemiseen olisi paljon oikeudenmukaisempaa ja tehokkaampaa yhteisten resurssien käyttöä.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.