Hyvinvointivaltion turvarakenteiden remontista

Joukko sosiaaliturvaan perehtyneitä kirjoittajia hämmensi HS:n yleisönosastokirjoituksellaan keskustelua ansiosidonnaisten etujen ja perusturvan välisen kuilun kaventamisesta.  Monissa vastapuheenvuoroissa esitettiin, että perusturvan tasoa pitäisi nostaa muilla keinoin kuin leikkaamalla ansiosidonnaisista eduista. Toisaalta aloitetta pidettiin nimenomaan keskisormen näyttämisenä ay-liikkeelle, jolle ansiosidonnaiset etuudet ovat tärkeitä nimenomaan jäseneksi liittymisen kannusteena.

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä piti 28.1. Hyvinkäällä järjestetyn Helsingin valtuuston strategiaseminaarin aluksi ansiokkaan luennon, jossa avasi hyvinvointivalton tilaa. Hän korosti että hyvinvointivaltio on nähty nimenomaisena projektina vasta jälkeenpäin, käytännössä se rakentui nimenomaan yhteiskunnallisten intressikamppailujen kompromissina. Sen etu on ollut tasa-arvoisen yhteiskunnan ohella muun muassa se,  että Suomessa lahjakkuusreservit on saatu poikkeuksellisen hyvin käyttöön.

Sipilä korosti, että sosiaaliturvajärjestelmää rakennettaessa ei kuitenkaan osattu huomioda erilaisia kehityslinjoja jotka liiityvät esimerkiksi ikäjakaumiin, eläköitymisajan muutoksiin ja maailmatalouden muutoksiin missä kansantalouden luonne on oleellisesti muuttunut. Tässä puristuksessa hyvinvointijärestelmän perusteet heiluvat. Kaikkein suurimmat ongelmat ovat perustulon tasossa ja peruspalveluiden tilassa. Kun lattia pettää, korjaustoimet ovat usein myöhässä ja tulevat oheisvaikutuksineen kalliimmaksi.

Sipilän mukaan tästä seuraa, että kun hyvinvointijärjestelmän kokonaisrahoitusta on vaikea lisätä globaalien markkinoiden kilpailutilanteessa, on mietittävä miten tulonsiirtojen sisällä panosten sijoitusta priorisoidaan. Tulonsiirtoja taas on kolmea sorttia: tarvehankintaisia, tasaperusteisia ja ansiosidonnaisia. Kun hätä on suurin kahden ensimmäisen kohdalla, niiden eduksi on pakko kohdistaa kriittistä huomiota ansiosidonnaisiin etuuksiin. Se on kuitenkin vaikeaa koska ne ovat erityisesti vallassa olevan keskiluokan kannalta tärkeitä. Etenkin ansiosidonnaisia eläkkeitä rakastavat kaikki jotka ovat niihin oikeutettuja.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi päätellä?

Minusta  ansiosidonnaisten etuuksien ja perusturvan välisestä jännitettä koskevassa keskustelussa pitäisi erottaa selvästi kaksi asiaa: toinen on kysymys ay-liikkeen asemasta;  toinen kysymys siitä, miten perusturvan korotus voidaan rahoittaa.

Osa selvää, että osa ansiosidonnaisten etuuksien kriitikoista pyrkii käyttämään keskustelua työkaluna ay-liikkeen horjuttamiseen sinänsä. Tämän viiteryhmän silmissä huoli heikoimmassa asemassa olevia kohtaan on usein tekopyhää.

Silti ay-liikkeen ja sille periaatteessa myötämielisten poliittisten piirien (mihin luen osaltani itsenikin) on ymmärrettävä, että nykyisen muotoisen sosiaaliturvan rahoituksessa meillä on kasvavia haasteita edessä. Realiteetti on, että nykyisen väestön ikärakenteen ehdoilla ja jatkuvan massatyöttömyyden aikana, nykyiset ansiosidonnaiset etuudet tulevat niin kalliiksi, että ne alkavat jo syödä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta tähdellisiimpiä tulonsiirtoja ja peruspalvelujen rahoituspohjaa.

Muutosten soisi olevan mieluummin hallittuja kuin pakon edessä tehtäviä.  Siksi työnantajien ja ay-liikkeen puolustajien välisen sapelinkalistelun ohi tarvittaisi uusia soihdunkantajia. Sellaisia joiden tavoitteena on hyvinvointivaltion perusideoiden säilyttäminen eikä kumoaminen.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.