Ratkaisu Lapinlahden sairaalan kysymykseen

Lapinlahden sairaala 1930-luvulla (kuva: Roos R./Helsingin kaupunginmuseo)

Lapinlahden sairaala 1930-luvulla (Kuva: Roos R./Helsingin kaupunginmuseo)

Lapinlahden historiallisesti arvokkaan sairaalan ja sitä ympäröivän puiston tulevaisuudesta käytävän keskustelun kiihkeys kertoo, miten tärkeänä kaupunkilaiset aluetta pitävät. Tämän pitää näkyä myös päätöksenteossa.

Tiistaina 12.5.2020 kaupunkiympäristölautakunta päättää lautakunnan itsensä järjestämän konseptikilpailun pohjalta tehtävistä jatkotoimista. On hyvin mahdollista, että lautakunta hylkää esityksen jatkosuunnittelusta kiinteistökehitysyhtiö NREP:in johdolla tehdyn voittajatyön pohjalta. Silloin olisi tärkeää viitoittaa valmistelua johonkin uuteen suuntaan. Peruskorjaus on kuitenkin ennen pitkää tehtävä joka tapauksessa, ja pysyvän toiminnan hallinnoimiselle pitää luoda läpinäkyvä ja toimiva muoto.

Minulla on ehdotus ratkaisuksi tähän tilanteeseen. Ennen sen avaamista koen tarpeelliseksi avata pitkään lautakunnassa mukana olleena nykyistä päätöstilannetta. Taustat ennestään tunteva lukija voi halutessaan hypätä suoraan kohtaan Miten Lapinlahden sairaalan tulevaisuus pitäisi ratkaista?

Nykyisen väliaikaistoiminnan tausta

Helsingissä on jo parinkymmenen vuoden ajan yritetty ratkaista sitä, mihin pysyvään käyttötarkoitukseen Lapinlahden sairaala pitäisi peruskorjata. Mielenterveyteen ja kulttuuriin liittyvät toiminnot ovat koko ajan olleet keskustelussa esillä, mutta kaikkiin haasteisiin vastaavaa hanketta ei ole huhuilemallakaan löytynyt.

Huonokuntoinen päärakennus ehti olla jonkin aikaa tyhjillään, jolloin se oli kutsumattomien vieraiden sekä huomaamatta jääneiden vesivahinkojen ja palouhkien takia jopa vaarassa tuhoutua. Arvokkaan tilan pitäminen tyhjillään oli myös mahdollisuuksien haaskausta. Näistä syistä olin itse aktiivinen kaupungin ja nykyisten tilapäisten vuokralaisten sopimuksen syntymisessä.

Viimeiset viisi vuotta päärakennuksessa ovat olleet väliaikaisina vuokralaisina Suomen Mielenterveysseuran perustama Lapinlahden Lähde Oy ja välivuokraukseen erikoistunut Osuuskunta Lapinlahden Tilajakamo. Ne maksavat kaupungille hyvin edullista vuokraa ja vuokraavat tiloja edelleen jonkin verran kalliimmalla. Erotuksella rahoitetaan isännöintiä ja muuta toimintaa.

Väliaikainen järjestely toimii hyvin, mutta pysyvän toiminnan pohjaksi se ei valitettavasti suoraan sovellu. Kaupungin vuokrien normalisoinnista ja etenkin peruskorjauksesta seuraavat vuokrankorotukset olisivat vain harvoille nykyisistä alivuokralaisista mahdollisia. Toisaalta alivuokralaisten valinta ei nykyään ole läpinäkyvää eikä yleishyödylliseen käyttötarkoitukseen sidottua siten, että tällainen kaupungin vuokratuki olisi pysyvänä mahdollinen. Kaupungin pitää aina tietää kenen eduksi verovaroja käytetään ja pystyä varmistamaan siinä tasapuolisuus.

Konseptikilpailun säännöt viilattiin tarkasti yhdessä puolueiden kesken

Pysyvien ratkaisuvaihtoehtojen etsimiseksi kaupunkiympäristölautakunta käynnisti vuoden 2019 alussa Lapinlahden sairaalaa ja aluetta koskevan konseptikilpailun. Lautakunnassa edustettuna olevien puolueiden yhdessä viilaamissa kilpailuehdoissa lähdettiin siitä, että puiston pitää olla avoin ja koko alueen kulttuurihistorialliset arvot on suojeltava vastedeskin. Kaikki pitivät vanhojen rakennusten myymistä sopivana ratkaisuna, mutta niiden käytölle haluttiin asettaa merkittäviä yleishyödyllisyyttä korostavia rajoituksia. Lisäksi kilpailussa sallittiin alueen suojelulähtökohtiin sovitettavissa oleva uudisrakentaminen.

Tein yhdessä silloisen lautakuntakollega Silvia Modigin kanssa paljon töitä sen eteen, että kilpailun kriteereihin tehtiin vielä yleishyödyllisten toimijoiden osallistumista helpottavia muutoksia. Lopulta lautakunnan yhteisellä päätöksellä avattiin myös mahdollisuus osallistua vuokraamiseen perustuvalla mallilla.

Sisällöllisesti ja taloudellisesti haastavien lähtökohtien johdosta oli hienoa, että kilpailuun saatiin neljäkin ehdotusta. Niistä toiselle kierrokselle valittiin nyt esillä olevan NREP:n ohella nykyisen vuokralaisten yhdessä Y-Säätiön kanssa valmistelema konsepti. Senkin lähtökohtana oli vanhojen rakennusten ostaminen. Vuokraamiseen nähden omistamisen etu on yleishyödyllisenkin toimijan kannalta siinä, että remontin toteutus ja jaksotus voidaan rakentaa itsenäisesti. Tällä on iso vaikutus toimintaan ja vuokriin.

Oli erittäin harmillista, että Y-Säätiön johdolla toiminut ryhmä jätti kisan kesken ennen lopullisten tarjousten jättämistä. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Y-Säätiössä oli viime hetkellä katsottu hankkeen talousyhtälön olevan keskeneräinen ja liian suuri riski sen omalle yleishyödylliselle perustoiminnalle. Julkaistussa ehdotuksessa oli merkittävä uudisrakennus samassa kohtaa kuin mihin NREP on luonnostellut hotellia. Sen käyttötarkoitus oli kuitenkin toinen, eikä se ollut taloudellisesti hotellin tapaan päärakennuksen korjauskustannuksia tasapainottava.

Koska tätä toista finaaliin päässyttä esitystä ei jätetty, lautakunta sai käsiteltäväkseen vain NREP:n johtaman toimijaryhmän esityksen ja sen toteuttamiskelpoisuuden. Nykyisten vuokralaisten kilpailun ulkopuolella valmistelemat parannellut versiot esityksestään eivät voi olla esillä samalla viivalla, sillä julkisten kilpailujen luonteeseen kuuluu, ettei tarjouksia voi jälkikäteen parantaa. Näiden epävirallisten suunnitelmien taloudelliset ratkaisut nojaavat siihen, että kaupunki (tai joku apuun ehkä myöhemmin ilmaantuva säätiö) tukee hanketta puuttuvalla rahoitusosuudella ja kantaa olennaisen osan riskeistä.

Konseptikilpailun voittanut suunnitelma on sinänsä huolella valmisteltu ja kilpailun arviointiryhmän mukaan se on tehty kilpailuehtojen mukaan. Puiston ja päärakennuksen kulttuurihistoriallisten arvojen säilyttämisen kannalta olennaisessa asiantuntijaroolissa oli loppuraportin osaltaan allekirjoittanut Museoviraston Mikko Härö. Raporttiin nähden ristiriitaisilta – vaikkakin huomioimisen arvoisilta – vaikuttavat Härön mediassa nyt esittämät toisen suuntaiset näkemykset. Niitä on kuitenkin muodollisesti vaikea käyttää poliittisessa väännössä, koska arviointiryhmän raportti kertoo hankkeen kelpaavan Museovirastolle.

On tärkeä huomata, että NREP:n suunnitelmaa ei ole ollut tarkoitus toteuttaa sellaisenaan. Lautakunnassa pöydällä olevassa esityksessä tehdään erilaisia linjauksia asemakaavaprosessin ja muun jatkosuunnittelun lähtökohtiin. Lautakunnassa on myös pohdittu linjausten jyrkentämistä esimerkiksi siten, että hotellia loitonnettaisiin puistosta lähemmäs Länsiväylää. Lisäksi on mietitty miten hoivarakennusten muotoa, kokoa ja sijoitusta olisi muutettava, jotta ne soveltuisivat paremmin ympäristöönsä. Olennaista on myös se, millaisia määräyksiä kirjoitetaan päärakennuksen käyttötarkoituksen rajaukseksi asemakaavaan ja tonttivuokrasopimuksen.

Kaupungin tulevien konseptikilpailujen kannalta on tärkeää, että voittanut esitys saa asiallisen kohtelun päätöksenteossa. Silti lautakunnalla on täysi oikeus demokratian nimissä poliittisella päätöksellä olla toteuttamatta sitä. Koska vaikuttaa siltä, että niin saattaa käydä, esittelen seuraavaksi oman ehdotukseni siitä, mihin suuntaan silloin kannattaisi edetä.

Miten Lapinlahden sairaalan tulevaisuus pitäisi ratkaista?

Mielestäni paras näköpiirissä oleva ratkaisu on se, että kaupunki perustaa Lapinlahden päärakennuksen peruskorjauksen läpiviemistä ja koko alueen pysyvää hallintaa varten itse omistamansa kiinteistöyhtiön. Se toimisi samaan tapaan kuin Kaapelitehdasta, Suvilahden vanhaa tehdasaluetta ja nykyään myös entistä Orionin pääkonttoria hallinnoiva ja kehittävä Kiinteistö Oy Kaapelitalo. Tästä mallista olen itse puhunut jo ennen kilpailua ja tässä tilanteessa se olisi entistäkin ajankohtaisempi.

Lapinlahden sairaala-alueesta vastaavan kaupungin kiinteistöyhtiön tehtäväksi voitaisi rajata mielenterveyteen ja kulttuuriin liittyvän toiminnan edistäminen vuokralaisvalinnoin ja tapahtumien kautta.

Tämä malli ei vielä itsessään ratkaise peruskorjauksen rahoittamisen ongelmaa. Vaikka remontti tehtäisiin julkisuudessa esitetyn vähittäisen korjaamisen mallin mukaan, sen kustannukset historiallisen arvorakennuksen vaatimalla tasolla olisivat vähintään 15 miljoonaa euroa. Investoinnin maksaminen takaisin normaaliin tapaan vuokrissa nostaisi ne niin korkeiksi, että tavoitteena oleva yleishyödyllisyys kävisi käytännössä mahdottomaksi.

Pulmaan on kuitenkin ratkaisu. Kaupungin omaan yhtiöön perustuvassa mallissa kaupunki voisi pääomittaa omaa yhtiötään niin suurella korjausvelan osuudella kuin katsotaan tarpeelliseksi. Tavoitteena olisi silloin se, että yhtiö olisi peruskorjauksen jälkeen omillaan ja vasta kaikki sen jälkeen seuraavat korjaukset ja kehitystoimet rahoitettaisiin vuokrilla ja yhtiön muilla omilla tuloilla. Samalla remontin tuoma arvonnousu jäisi veronmaksajien omaisuudeksi.

Tilanne olisi siis toinen kuin jos verovaroin korjattu rakennus annettaisiin jonkun toisen yksityisen toimijan hallintaan. Silloin kaupungin mittaluokkaa 10–20 miljoonan tuki pitäisi arvioida suhteessa kaupungin muille kulttuuriyhteisöille myöntämiin avustuksiin. Yrityksille suunnattuna se olisi ongelmallinen muistakin syistä.

Tämä Lapinlahden sairaalan uusi kiinteistöyhtiö päättäisi itse vuokralaisvalinnoistaan yhtiön perustamisen yhteydessä linjatun tehtävänsä mukaan. On aika ilmeistä, että Lapinlahden Lähde ja vastaavaa työtä tekevät muut toimijat olisivat valitun profiilin kannalta erityisen toivottavia vuokralaisia. 

Pysyvässä mallissa erikseen organisoitua välivuokrausta ei enää tarvittaisi, vaan kiinteistöyhtiö vuokraisi tiloja itse samaan tapaan kuin Kiinteistö Oy Kaapelitalo tahollaan. Mallia Kaapelista voisi ottaa siinäkin, että yhtiö vuokraisi sekä tiloja että tapahtumien järjestämisen kalustoa, osaamista ja markkinointitukea toimijoille ja voisi myös itse järjestää tai sponsoroida niitä omaa tehtäväänsä palvelevalla tavalla.

Lapinlahden sairaalan konseptikilpailussa paljastui, että ilman lisärakennusoikeuksien kautta saatavia tuottoja tai kaupungin suoraa tukea remonttiin ja koko alueen kehittämiseen on vaikea muodostaa toimivaa mallia. Vaikka korjausvelkaa lyhennettäisiin kaupungin oman kiinteistöyhtiön perustamisen yhteydessä, vaativan suojelukiinteistön jatkuva ylläpito ja maltillinen vuokrataso olisivat jatkossakin erittäin haastava yhtälö.

Yksi mahdollisuus helpottaa tätä olisi tutkia, onko alueen yhteyteen mahdollista osoittaa maltillisesti lisärakennusoikeutta, jonka jalostaminen ja tuotot päätyisivät perustettavan kaupungin omistaman yhtiön eduksi. Lisärakennusoikeuden määrä, laatu ja sijoitus edellyttäisivät normaalin kaavoitusprosessin ohella laajaa kuulemista ja keskustelua. On hyvä huomata, että myös nykyisten vuokralaisten yhdessä Y-säätiön kanssa valmistelemassa suunnitelmassa mukana oli uudisrakentamista.

Tämä ratkaisu lisäisi pelivaraa nimenomaan yleishyödyllisiltä toimijoilta pyydettäviin vuokriin. Toisaalta se voisi tuoda alueelle sen historiaan soveltuvaa, mutta nykyisiin terveydenhuollon tilastandardeihin sovitettavaa hoivatoimintaa. Länsiväylän bulevardisointia koskevat suunnitelmat saattavat myös mahdollistaa laajempia liikennejärjestelyjä, jotka vapauttaisivat uutta rakentamisen alaa. 

Lopuksi

Väärinkäsitysten korjaamiseksi on vielä sanottava, että sekä hallinnon että poliittisten päättäjien yhteinen vahva pyrkimys on koko konseptikilpailun ajan ollut alueen historiallisten arvojen ja avoimuuden puolustaminen sekä kulttuuriin ja mielenterveystyöhön liittyvän toiminnan edistäminen.

Vaikka NREP:n esitys saattaisi olla tietyin ehdoin höystettynä jotenkin mahdollista toteuttaa, siihen sisältyy tiettyjä omistajuuden vaihtumiseen ja konseptin muuttumiseen liittyviä tulevaisuuden riskejä. Siksi olen sitä mieltä, että nykyisessä tilanteessa parempaan ja varmempaan lopputulokseen päästään kaupungin oman kiinteistöyhtiön kautta.

Koen silti, että molemmat toisella kierroksella mukana olleet suunnitelmat pitävät sisällään sellaisia ideoita ja pitkälle vietyä suunnittelua, jota kannattaisi soveltuvin osin ja asianmukaisin korvauksin hyödyntää kaupungin omassa jatkosuunnittelussa.

 

Tämä kirjoitus on käytännön kiireen takia julkaistu vanhalla ehdokassivustolla, jonka taustatiedoista osa saattaa olla vanhentuneita.  Sivustoa päivitetään mahdollisimman pian.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

10 ehdotusta asumisen hinnan alentamiseksi Helsingissä

Helsingissä asuminen on niin kallista, että se tuottaa sekä sosiaalisia että kuntataloudellisia ongelmia. Melkein kaikki myöntävät ongelman, mutta ratkaisujen keksiminen ja toteuttaminen on vaikempaa. Seuraavaksi esittelen 10 ideaa, joiden kautta yritän konkretisoida, mitä lääkkeitä pulmaan olisi löydettävissä.

1. Asuntojen lisärakentaminen

Helsingissä asumisen hintaan vaikuttavista syistä suurin on asuntopula. Tämä tarjoaa rahastamisen mahdollisuuksia yksityisille rakennuttajille sekä muille asuntojen myyjille ja vuokraajille. Lisärakentamista estää erityisesti kaavoittamisen vaikeus.  Eri puolueilla on omat painopisteensä:  esimerkiksi kokoomus puolustaa Talin golf-kenttää ja Viikin yritysaluetta, omalla tahollaan vihreät Vartiosaarta, Keskuspuistoa ja Kivinokkaa.

Uuden yleiskaavan tärkein kaupunkirakenteellinen linjaus liittyi kaupunkibulevardeihin. Niiden avulla jopa kolmannes uudesta rakentamisesta sijoittuu alueille, joilla ei aiemmin ole ollut erityistä käyttöä eikä pääsääntöisesti erityistä ympäristöarvoakaan. Ratkaisun vihreyttä korostaa sekin, että tämä tiivistäminen sidotaan vahvaan joukkoliikenteen kehittämiseen.

Yleiskaavan läpivienti oli asuntopolitiikan kannalta aivan välttämätöntä.  Vihreästä näkökulmasta katsoen on myös hyvä, että uudessa yleiskaavassa rakentamismahdollisuuksia on varattu niin runsaasti, että asemakaavavaiheessa on varaa jättää osa kohteista toteuttamattakin.

Asumisen hintaa nostaa myös rakennuttajamarkkinoiden keskittyminen. Markkinoita pitäisi avata houkuttelemalla tänne lisää toimijoita muualta maasta ja ulkomailta. Kilpailutuksia tulisi myös järjestää tavalla, jossa kohteiden koko ei suosi vain suurimpia toimijoita. Erityisesti vähemmän tavoiteltuja kohteita pitäisi erilaisin kannustein ohjata uusille markkinahaastajille.

Lisäksi vaikeasti rakennattavia tontteja voitaisi yhdistää erityisen kannattaviin kohteisiin. Vaikka jälkimmäisestä kaupungille saatava hinta alenee, saadaan tätä kautta liikkeelle seisovia tontteja. Tällä hetkellä esimerkiksi Viikinmäessä on useita rakentamattomia tontteja, joiden viivästyminen on hidastanut alueen valmistumista ja palveluverkkojen vahvistumista.

2. Kaupungin vuokratalojen ja erityisrakentamisen merkittävä lisääminen

Kaikki valtion korkotuella tehtävät aravavuokratalot eivät ole halpoja asukkaille. Jotkut rakennuttajat  tasaavat vuokria valtakunnallisessa kannassaan tai keräävät asukkaille osoittamissa vuokrissaan melko korkeita korjaurahastoja. Vaikka aravatuotannolla ei lain mukaan saisi tehdä voittoa, vähän aikaa sitten VVO möi aravavuokra-asuntokantansa Y-säätiölle ja piti asukkailta kerätyn remonttirahaston voittona itsellään. Tällainen lakipykälien porsaanreiän käyttö oman tuoton tekemiseen yleishyödyllisellä tuotannolla on törkeää.

Rakentamisen elvyttämiseksi on viime vuosina valtion taholta tuettu myös rakennuttamaan sellaisia vuokra-asuntoja, jotka muuttuvat lyhyen ajan kuluttua ilman vuokra- tai myyntirajoituksia edelleen luovutettavaksi.  Tämäkin tuotanto tulee sinänsä tarpeeseen, mutta on virhe ajatella, että kyse olisi jotenkin yleishyödyllisellä tavalla pitemmän päälle kohtuuhintaisesta vuokratuotannosta.

Siksi kohtuuhintaisen vuokra-asumisen turvaamiseksi tarvitaan nimenomaan kaupungin itse rakennuttamia vuokra-asuntoja ja niitä pitää tontinluovutuksessa suosia. Samaten tulee huomioida erikseen opiskelijoille, vammaisille, asunnottomille ja muille erityisryhmille korvamerkittyä asumistuotantoa, joiden kohdalla yksityisten rakennusliikkeiden kohtuuttomia katteita hillitseevät yleishyödylliselle rakennuttamiselle asetetut rajoitteet.

Yhteiskuntataloudellisesti olisi järkevää, että asuntotukea tarvitsevat asuisivat enimmäkseen kaupungin vuokrataloissa, koska yksityisillä markkinoilla yhteiskunnan tuki osaltaan nostaa markkinoilla vapaasti vuokrattavien asuntojen vuokria. Silti samalla olisi huolehdittava siitä, että kaupungin vuokra-asuntoja voidaan osoittaa myös pienituloisille palkansaajille, koska heilläkään ei ole kaupallisilla asuntomarkkinoilla liiemmin sijaa. Ei myöskään ole tarkoituksenmukaista, että kaupungin vuokra-asunnot muuttuvat vain työelämän ulkopuolella asuvien yhteisöiksi.

Maan hallituksen tuore linjaus pääkaupunkiseudun aravavuokra-asuntojen tulorajoista onkin epäonnistunut ratkaisu. Esimerkiksi Helsingissä, missä kaupungin asuntojonossa on jo nyt noin 20 000 taloutta, ei asuntoja ole hyvätuloisille ollut jaettavissa muutenkaan. Tulorajoista taas seuraa, että esimerkiksi tilapäisen työn takia tapahtuvan hetkellisen tulojen nousun takia voi pitkään odotettu asunto mennä sivu suun. Samalla asunnonvaihto kaupungin vuokra-asuntokannassa ei onnistu silloin kun talouden tuloraja hetkellisesti nousee yli ilmoitetun rajan.

Kaupungin vuokratalojen rakentamista rajoittaa alueellisesti se, ettei vuokrataloja kannata tehdä lisää sinne, missä niitä on jo ennestään paljon. Siellä vaarana on alueiden sosiaalinen eriytyminen, mistä ulkomailla on paljon huonoja esimerkkejä.  Näille alueille pitää kaupungin keinoin ohjata myös omistusasunto- ja asumisoikeustuotantoa.

3. Hitas-järjestelmän uudelleenarvio

Hitas-asuntojen avulla Helsinki on pyrkinyt luomaan markkinoille kohtuuhintaisia omistusasuntoja – erityisesti,  jotta keskituloiset perheet eivät muuttaisi niiden perässä lähikuntiin. Suosituilla uusilla alueilla hitas-asunto voi olla jopa kolmanneksen vieressä olevaa markkinahintaista laadultaan vastaavaa asuntoa edullisempi. Erotus selittyy sillä, että hitasin kohdalla rakennuttajan kate on minimoitu. Asuntojen jälleenmyynnissä on myös hintakatto.

Toisin kuin toisinaan väitetään, kaupunki ei hitas-asuntojen kohdalla tue asuntojen ostajia sillä hinnanerotuksella, mikä hitasin ja vapaarahotteisen asunnon väliin jää. Tämä erotus on vapaarahoitteisen asunnon osalta sen rakennuttajan kaupallista voittoa. Hitas onkin järjestelmä, jossa leikataan grydereiden tuottoja asukkaiden eduksi.

Perustellummin hitasia on arvosteltu etenkin siksi, että se voi tarjota  keinottelun mahdollisuuksia: asuntoa ei ehkä hankitakaan omaan käyttöön, vaan laitetaan markkinahintaan vuokralle odottamaan 30 vuoden päästä tapahtuvan myyntihinnan rajoituksen päättymistä. Asuntopoliittisesti hitas toimisikin paremmin, jos asunnoille olisi mahdollista asettaa vuokrakatto, joka olisi sidottu hitasin huokean hankintahinnan tasoon. Silloin hitasin voisi edelleen vuokrata vapaasti (mikä on tietenkin välttämätöntä), mutta siitä ei saisi vastaavaa vuokravoittoa.

Kun muuttoliike lähikuntiin näyttää tyrehtyneen ja hitasiin liittyy edellä kuvattuja ongelmia, hitasin tulevaisuus kannattaa miettiä uudestaan. Markkinahintaisen omistusasumisen ja kaupungin vuokratalojen välissä olevien hallintamuotojen lohkolla voisi harkita lisättäväksi asumisoikeusmalliin, ryhmärakennuttamiseen sekä Suomessa oudon pieneen sivurooliin jääneeseen osuuskuntarakennuttamiseeen perustuvien asuntojen osuutta.

4. Ryhmärakennuttamisen tukeminen

Ryhmärakentamisessa rakennuttajayhtiön sijaan rakennuttamisesta vastaa käytännössä rakennuttajakonsultin tukemana toimiva aktiivisten tulevien asukkaiden ryhmä. Asumisen edullisuutta ja laatua lisää se, että rakennuttajakate jää hinnoista pois. Toisaalta rakennuttajat voivat suunnittella kohteesta mieleisensä.

Koska kyse on yksityisen omaisuuden muodostumisesta, suoraa tukea kaupunki ei näille hankkeille voi antaa. Sen sijaan hankkeille on syytä vuokrata tontteja kysynnän mukaan ja kaupungin byrokratiaa tulee kehittää tällaista tuotatoa tukevammaksi. Lisäksi monet hankkeet saadaan helpommin käyntiin, jos kaupunki ryhtyy erikseen sovittavilla kriteereillä auttamaan hankkeita pankkien vaatimien rakennusaikaisten takausten muodossa. Pankkien nihkeys tämän rakennuttamismuodon lainoittamista kohtaan näyttää nyt olevan suurin pullonkaula sen edistämisessä.

5. Vuokratalovaltaisten alueiden täydennysrakentaminen

Vuokratalovaltaisille alueille ei alueiden sosiaalisen eriytymisen takia yleensä ole järkevää tehdä lisää vuokrataloja. Toisaalta yksityiset rakennuttajat eivät hevin innostu tekemään alueille omistustuotantoa, koska kohteista odotettavissa oleva tuotto ei ole niiden mielestä tarpeeksi suuri.  Juuri tällaisten tonttien rakennuttamiseksi kaupungin kannattaisi houkutella Helsingin markkinoille uusia rakennuttajia ja/tai luvata rakennuttajille erilaisia kannusteita esimerkiksi infratöiden tai alueiden samanaikaisen muun kehittämisen muodossa.

Yksi todellinen vaihtoehto on sekin, että kaupunki itse rakennuttaa alueille omakustannushintaan myytävää omistustuotantoa. Kyse on itseasiassa hitas-ehdoin tehtävistä asunnoista ilman myyntirajoitusta. Tällaista tuotantoa jo tehdään. Jälleenmyynnin vapauttaminen ei mahdollista ensiostajien pikavoittoja, mutta se alentaa kaupungin myyntiriskiä, koska asuntojen jälleenmyynti markkinoilla on helpompaa.

6. Hallintamuotoja yhdistävien sekatalojen tekeminen

Tontinluovutuksessa päätetään onko kukin tontti tarkoitettu esimerkiksi arava-vuokra-asunnoille, hitas-asunnoille vai esimerkiksi vapaasti vuokrattavalle tai myytävälle tuotannolle. Joissakin tapauksissa hallintamuotojen yhdistämisellä voitaisi saavuttaa hyötyjä, jotka näkyisivät asumisen hinnassakin. Esimerkiksi monilla uusilla alueilla asemakaava edellyttää kalliiden kattohuoneistojen tekemistä myös arava-vuokrataloihin. Jos nämä voisi myydä vapaasti omistusasuntoina, niiden kustannukset eivät rasittaisi koko vuokrataloyhtiön vuokria kuten nyt.

Toisaalta uusien alueiden markkinoilla myytävien asuintalojen kohdalla kaupunki voisi tontinluovutuksessa asettaa ehdoksi sen, että kohteissa osa asunnoista lunastetaan omakustannushintaan kaupungin asuntopoliittisiin tarkoituksiin. Se vähentäisi tontista saatavaa hintaa, mutta näitä asuntoja kaupunki voisi myydä tai vuokrata edelleen itse määrittelemillään ehdoilla.  Järjestely palvelisi myös erilaisten asukasryhmien sekoittumista.

7. Julkisten lainatakuiden kehittäminen

Yksi keino tukea säännöllisten tulojen, mutta silti vähemmän varakkaiden talouksien siirtymistä vuokra-asunnoista omistusasuntoihin voisi olla kaupungin lainatakauksen kehittäminen. Esimerkiksi kaupungin vuokra-asunnoissa asuu myös talouksia, joilla olisi periaatteessa varaa oman asunnon maksamiseen, mutta joilla ei ole sellaista omaisuutta tai takaajia, jotka mahdollistaisivat asuntolainan saamisen pankista. Käytännössä asunnon arvo ainakin Helsingissä vastaa tulevaisuudessakin lainapääoman arvoa. Luottotappioiden riski olisi saavutettavaan hyötyyn nähden rajallinen, mikäli ostettava kohde ei ole ylihintainen.

8. Säädösten ja kaavapolitiikan tarkistaminen

Yleensä asumisen hinnasta puhuttaessa korostetaan erilaisista säädöksistä johtuvia rakentamisen kustannuksia. Markkinoilla myytävät asunnot myydään kuitenkin siihen hintaan, minkä ostajat ovat valmiita maksamaan. Rakennuskustannusten taso ei siksi vaikuta suoraan tällaisten asuntojen myyntihintaan, vaan se lähinnä leikkaa asuntoa myyvän rakennuttajan voittoa.

Liian korkeat rakentamiskustannukset saattavat johtaa kyllä siihen, että rakentamisen aloittaminen estyy tai viivästyy. Säännellyssä tuotannossa, kuten aravavuokra- tai hitas-asunnoissa rakentamiskustannukset siirtyvät suoraan asuntojen vuokriin tai hintoihin. Näistä syistä kaavoittajan tulisikin nykyistä tarkemmin huomioida kaavamääräyksissä myös niiden tuottamat kustannukset.  Jos joku määräys nostaa merkittävästi rakentamisen kustannusta suhteessa siihen, mitä sillä tavoitellaan, olisi syytä tarkoin harkita, onko se todella tarkoituksenmukainen vai voiko tavoitteen toteuttaa halvemmallakin tavalla.

Rakennusoikeuden määrää on hyvä arvioida kaupunkikuvallisten seikkojen ohella myös suhteessa tontin maapohjan rakennettavuuteen. suhteen. Ei esimerkiksi ole järkevää tehdä hyvin matalaa rakentamista paikoille, joissa perustusten paaluttaminen on hyvin kallista. Tällaiset tontit jäävät yleensä rakentamatta.

Esteettömyys ei selvitysten mukaan itsessään ole suuri asuinrakentamisen menoerä, mutta se voi muuttua sellaiseksi, jos muut kaavamääräykset samaan aikaan vaikeuttavat esteettömyysmääräysten toteuttamista. Esteettömyyden toteuttaminen voidaan usein hyvällä suunnittelulla tehdä edullisemmin ja toimivammin kuin vain jäykästi normeja seuraamalla.  Olisikin hyvä, jos kaupungin Rakennusvalvontavirasto ja Asuntotuotantotoimisto yhdessä teettäisivät selvityksen erilaisista onnistuneista suunnitteluratkaisuista, joilla esteettömyyttä on erityisen luovasti onnistuttu toteuttamaan.

Esteettömyyttä paljon suurempi asumisen hintaan suoraan tai välillisesti vaikuttava tekijä on autopaikkojen tekeminen. Jos kaavoissa määriteltävä parkkipaikkanormi olisi joustavampi ja samalla asuntojen ja parkkipaikkojen hinnat erotettaisi toisistaan, parkkipaikkojen hinta kohdistusi vain niiden tarvitsijoijin. Silloin niitä myös tehtäisi tarpeen mukaan.  Toisaalta, siellä missä parkkipaikkojen tekeminen on erityisen kallista, kannattaisi tehdä autottomia taloja ja kortteleita. Koska autottomia talouksia on paljon, markkinoita tällaiselle asumiselle löytyy varmasti. Kun alueille varataan myös tilaa kaupallisille autohalleille, voi paikan lunastaa tarvittaessa myös jälkeenpäin.

9. Ikääntyneiden asumisen kehittäminen

Suomessa väestön ikärakenne on yksi keskeinen yhteiskunnallinen ongelma. Vanhustenhoito ylikuormittuu ja kustannukset kasvavat kuntien taloutta uhmaavasti. Samaan aikaan ikääntyneiden asuminen vaikeutuu ja inhimillinen kärsimys lisääntyy. Yksi ratkaisu tähän ongelmavyyhtiin voisi olla se, että Helsinki rakentaa ikääntyneiden yhteisöasumista tukevia aravakohteita, joihin voidaan ohjata myös keskitetymmin tukipalveluita. Silloin tukipalveluiden laatua voidaan nostaa samalla kun kustannukset vähenevät kohteiden välillä liikkumisen vähentyessä.

Tällaisen asumisen kehittämisen kautta Helsingissä vapautuisi  ikääntyneiden nykyisiä vuokra-asuntoja nopeammin kiertoon.

10. Pääkaupunkiseudun kuntien yhdistäminen

Pääkaupunkisedun kuntien yhdistämisessä on omat haasteensa, mutta on selvää, että asuntopolitiikan ja sitä tukevan liikennepolitiikan alueilla syntyisi paljon uusia mahdollisuuksia nykyistä suurempaan ja sosiaalisesti tasapainoisempaan asuntotuotantoon. Myös viheralueiden ja kaupunkimetsien rakentamiseen liittyvä paine pienisisi ratkaisevasti.

Edellä on lueteltu 10 keinoa kohtuuhintaisen asumisen kehittämiseen. Kestävien toimenpiteiden suhteen pitää aina miettiä kokonaisuutta, sillä hyvä tarkoitus saattaa helposti kääntyä pyrkimystään vastaan. Hyvä esimerkki kokonaisuuden tasolla väärään suuntaan menevästä korjaustoimenpiteestä liittyy keskusteluun tonttivuokrien laskemisesta.  Tässäkin asiassa kaupunkilaisia tulee kohdella tasapuolisesti ja tonttivuokran tulee olla järkevästi perustellussa suhteessa tontin arvoon. Yleinen tonttivuokran alennus johtaisi siihen, että nyt kaupungin vuokratonteilla omissa asunnoissa asuville annettaisiin suuri tulonsiirto, jota maksaisivat kaikki nekin, joilla omaa asuntoa ei ole. Pysyvästi halvempi tonttivuokra nostaisi asunnoista saatavaa myynti- ja vuokravoittoa eikä enää siis alentaisi  tulevien asukkaiden asumisen hinnan tasoa.

Mitään viisastenkiviä asumisen hinnan alentamiseen ei ole. Käytännössä toivottu lopputulos syntyy julkisen kaavoitus-, kiinteistö- ja asuntopolitiikan sekä yksityisten markkinoiden yhdessä muodostamaa kokonaisuutta ohjaamalla. Siinä missä yhteiskunta tarvitsee markkinatoimijoiden panoksia, samalla markkinatoimijoille tarvitaan vahvaa päällepäsmäriä ja peräänkatsojaa.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Viisi teesiä alueellisen tasavertaisuuden puolesta

Olen kotoisin Roihuvuoresta, jossa asun nykyäänkin perheeni kanssa. Yläasteen ja lukion kävin Laajasalossa ja muuta lapsuudesta tuttua lähiympäristöäni ovat Herttoniemi, Tammisalo ja Marjaniemi. Puhoksen ostari tuli minulle tutuksi jo ennen kuin Itäkeskuksen kauppakompleksi rakennettiin ja Myllypurossa seikkailin enemmän parikymppisenä.

Omista taustoistani käsin minulle on ollut selvää, että alueellinen eriarvoisuus Helsingissä kaipaa korjausta muuallakin kuin idässä. Seuraavassa esittelen viisi teesiä, joita olen itse pitänyt esillä luottamustoimissani jo aiemmin – ja aioin pitää vastakin,  jos minut valitaan jatkokaudelle kaupunginvaltuustoon.

1) Sosiaali- ja terveyspalveluja on saatava todellisten tarpeiden mukaan tasapuolisesti koko kaupungissa.  Helsingissä on suurta alueellista eroa julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuudella. Olennaista ei välttämättä ole se, missä toimipisteet tarkalleen ovat, vaan se, että tarvittaessa palveluihin pääsee. Niillä alueilla, missä käytetään vähemmän työterveydenhuoltoa ja yksityisiä palveluja, julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen aikoja on ollut yleensä vaikeampi saada kuin esimerkiksi kantakaupungissa. Tätä on korjattava. Toisaalta käynnissä oleva sote-uudistus uhkaa monella tapaa helsinkiläisten sotepalvelujen tasavertaista saatavuutta.  Siksi kaupungin pitää tehdä kaikkensa, jotta valtaa helsinkiläisten palvelujen määrästä ja veroeurojen oikeudenmukaisesta kohdentamisesta jää omalle kaupunginvaltuustolle.

2) Asuntopolitiikan pitää olla sosiaalisesti reiluaAsumisen hinta on liian korkealla. Erityisesti tulee panostaa kaupungin vuokratalojen rakentamiseen. Uusina hallintamuotoina on syytä kehittää myös ryhmärakennuttamista ja meillä melkein kokonaan sivuun jäänyttä osuuskuntarakennuttamista. Tärkeää on myös pitää kiinni alueiden tasapuolisesta kehityksestä siten, että ennestään vuokratalovaltaisille alueille kaupunki houkuttelee tai tarvittaessa rakennuttaa itse myös omistusasuntotuotantoa. Ikääntyneiden asumista taas voidaan vahvistaa yhteisöllisyyttä tukevalla vuokra-asuntomuodolla, jossa kotihoitopalvelut voidaan järjestää nykyistä parempina.  Lisäksi täydennysrakentaminen pitää tehdä ilman alueiden erityispiirteiden tuhoamista, ja niin, että asuinympäristön laatu ja uusien asukkaiden sijoittumisen kautta palvelujen saatavuus paranevat. Samalla on aina  huolehdittava, että joukkoliikenteen liityntäliikenne pysyy  kehityksen mukana eivätkä matkalippujen hinnat kohoa sellaisiksi, että köyhemmät ihmiset alkavat eristäytyä alueilleen.

3) Päiväkoteja ja kouluja pitää vahvistaa.  Päiväkotien ja koulujen toimintaympäristöt vaihtelevat alueittain. Erityistukea ja esimerkiksi kielen oppisen takia muuten lisähuomiota vaativien lasten määrän kasvaessa, tulee päiväkodeille ja kouluille antaa lisäresursseja ryhmäkokojen supistamiseen,  tukiopetukseen ja avustajiin.  Samalla on myös huolehdittava koulupsykologien ja -kuraattorien mahdollisuuksista hoitaa tehtäviään. Sosiaalisesti haasteellisimmalla alueilla koulujen houkuttelevuutta kannattaa lisätä lisäämällä aine- ja painotusmahdollisuuksia. Koko kaupungissa pitää tukea myös lasten ja nuorten ilmaista ja kohtuuhintaista taidekasvatusta. Yksi tärkeä koulujen tukimuoto olisi opettajan kanssa ruuhkien ulkopuolella liikkuvien koululaisryhmien ilmaiset joukkoliikenteen matkaliput, jotta tutustumisretket eivät kaatuisi ainakaan koulujen määrärahaputteeisiin.

4) Kaupunkikulttuurisen kehittämisen pitää koskea koko kaupunkia.  Lähiöiden kulttuurikeskuksia ovat kirjasto ja niiden määrärahoja ei saa leikata. Siksi uuden keskustakirjaston määrärahat pitää antaa nykyisen kirjaston budjetin päälle ja lähikirjastoja tulee kehittää entistä monipuolisemmaksi. Alueiden kulttuurista aktiivisuutta pitää avittaa kaupungin tilojen monikäyttöisyyttä lisäämällä ja esimerkiksi asukastaloja vahvistamalla.  Kaupunkitapahtumien järjestämistä on tuettava muuallakin kuin keskustassa ja projektitukien ohella myös järjestämällä kaupungin toimesta sähkön ja veden jakelupisteita ja olemmalla byrokratian suhteen joustavampia.  Kulttuurihankkeita saisi edes joskus tuoda keskustan ulkopuolelle ja esimerkiksi kaupunkifillariverkostoa voi hyvin laajentaa myös Itäkeskuksen ympäristöön. Puhoksen ostarista voidaan kaupungin ohjauksella kehittää etninen kauppahalli ja Kaapelitehtaan tapainen tilojen kehittäjä.

5) Kaupunkimetsiä pitää puolustaa.  Lähiöiden erityispiirre on yleensä se, että niitä ympäröivät viheralueet eivät ole hoitopuistoja, vaan luontaisesti uudistuvia kaupunkimetsiä, joissa sijansa on myös rusakoilla, ketuilla ja vanhoja puita nakuttavilla tikoilla.  Samalla kun kaupunkiin rakennetaan lisää asuntoja, on pidettävä kiinni näistä lähivirkistyksenkin kannalta tärkeistä vihervyöhykkeistä.

6.4. klo 16–17  olemme yhdessä herttoniemeläisen puoluetoverini ja pitkäaikaisen ystäväni Outi Alanko-Kahiluodon kanssa tavattavissa Herttoniemen metroasemalla.  Outi ei ole itse näissä kunnallisvaaleissa ehdolla, mutta sovin hänen kanssaan, että voin tähän bloggaukseen kirjata häneltä seuraavat terveiset:

”Olen kaupunginvaltuutettuna olen tehnyt töitä kaupunkiköyhyyden ja alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseksi. On epäreilua, että Helsingissä huono-osaisuus, työttömyys ja maahanmuuttajavaltaisuus kasautuvat samoille alueille. Tämä näkyy koulujen oppimiserojen kasvuna. Ongelmien ratkomiseen tarvitaan yhteistyötä eri toimijoiden kesken niin, etteivät ne pallottele vastuuta toisilleen. Alueellista eriarvoisuutta vähennetään vahvistamalla lähikouluja ja -terveysasemia. Paras tapa vähentää kaupunkiköyhyyttä on rakentaa lisää edullisia asuntoja.

En ole näissä vaaleissa ehdolla itse, koska haluan varata enemmän aikaa eduskuntatyölle, jota erityisesti soteuudistus nyt kuormittaa. Yksi ehdokas, jota näissä vaaleissa tuen, on pitkäaikainen ystäväni Tuomas Rantanen Roihuvuoresta. Toisen polven itähelsinkiläisenä hän tuntee lähiöissä asuvien huolet ja jakaa kanssani näkemykset siitä, millä keinoilla alueelliseen eriarvoisuuteen on puututtava. Kulttuurimyönteisenä poliitikkona pidän plussana sitä, että Tuomas ymmärtää kirjastojen merkityksen kaikenikäisille kaupunkilaisille. Ääni Tuomakselle on ääni kaupungille, jossa ketään ei jätetä katveeseen.

Outi Alanko-Kahiluoto, kansanedustaja”   

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Ehdotus Roihuvuoren koulu- ja päiväkotitilanteen helpottamiseksi

Roihuvuori on alunperin 1950–60-luvuilla rakennettu lähiö, jonka asukasrakenteessa on juuri nyt sukupolvimurros käynnissä. Vaikka asunnot ovat perheiden tarpeisiin  keskimäärin pienehköjä, alue on lapsiperheiden suosiossa viihtyisän ympäristönsä ja moninaisen asuakasaktiivisuutensa ansiosta. Tästä syystä kaupungin väestöennusteet eivät ole pysyneet lapsimäärien mukana ja samalla päiväkoti- & koulupaikkojen kohdalla on syntynyt niukkuuden tuskaa.

Päiväkotipaikkoja kuuluu tarjotun jo Sipoosta asti, mitä ei todellakaan voi pitää kohtuullisena edes niiden perheiden kohdalla, joilla on oma auto käytössä. Haasteensa on koulupuolellakin, vaikka Vuorenpeikontiellä sijaitseva Roihuvuoren ala-aste saatiin pitkän remontin ja odotuksen jälkeen taas käyttöön.

Roihuvuoren ala-asteen rakennus on suomalaisen modernin arkkitehtuurin mestari Aarno Ruusuvuoren piirtämä, vuonna 1967 valmistunut betonirakennus. Vielä muutama vuosi sitten sen tulevaisuus oli pahasti vaakalaudalla, mutta etenkin aktiivisen asukasliikkeen vaikutuksesta koulu saatiin kuin saatiinkin kunnostettua. Itse vaikutin asiaan valtuutettuna, kiinteistölautakunnan jäsenenä ja kaupunginhallituksessakin. Arvorakennuksen peruskorjaus on nyt jo ehditty jo palkitakin ja koulu on ansaitusti esillä esimerkiksi HAM:in Tennispalatsissa esillä olevassa modernisminäyttelyssä.

Remontin valmistumisen jälkeen jopa moni rakennuksen räjäyttämistä vaatinut kaupunginvaltuutettu on tunnustanut minulle nöyrästi, että on itsekin jo sitä mieltä, että  koulun säästäminen oli oikea ratkaisu.

Tästä innostuksesta huolimatta Roihuvuoren ala-asteen kohdalla oli tiedossa jo ennen korjausta se, että se on kooltaan nykykouluksi pieni.  Asiaa ei helpota yhtään se, että remontin yhteydessä oli pakko purkaa koulun korjauskelvottomaan kuntoon rapistunut siipirakennus.  Nyt alueen oppilaaksiottoalueita on jouduttu säätämään  niin, että Roihuvuoren ala-asteen alueen piiriä on pienennetty ja yhä useampi sen lähelläkin asuva koululainen sijoitetaan oman ahtautensa kanssa kamppailevaan Porolahden peruskouluun.

Kuvattuun ongelmaan on kuitenkin olemassa ratkaisu. Roihuvuoren ala-asteen vieressä on asemaakaavaan merkittyä rakennusoikeutta juuri sen remontin yhteydessä puretun siipirakennuksen paikalla.  Siihen olisi mahdollista tehdä kaksikerroksinen uudisrakennus:  sen alakerta voitaisiin varata uudelle päiväkodille ja yläkerta koulun laajennukselle. Päiväkodin piha voisi hyvin sijoittua puiston puolelle, jotta vanha piha riittää isompien lasten tarpeisiin.

Alla viime viikolla ottamani kuva tarkoittamastani paikasta. Puretun siipirakennuksen paikka oikeastaan kaipasi sellaista jäsentämistä mitä uusi siipirakennus sinne voisi tuoda. Metsästä ei tarvitsisi tinkiä ollenkaan.

Tämä idean toteuttamisen ongelma käytännössä on siinä, että kaupungilla on pulaa investointimäärärahoista.  Etenkin koulupuolella rahoja syövät koulurakennusten loputtomat sisäilmaongelmat,  joiden hoitaminen on kiireellistä.

Silti myös rahoituspulman avaamiseen löytyy mahdollisuus. Vuorenpeikontien ja Roihuvuoren tien kulmassa on Roihuvuoren päiväkoti.  Vaikka siihen liittyy minulle henkilökohtainenkin tunneside – olen itse käynyt sitä muinaisen 1970-luvun alussa – on pakko myöntää, ettei sen rakennus ole erityisen merkittävä kaupunkihistoriallisessa mielessä. Toisaalta se sijaitsee isolla tontilla, johon voisi sijoittaa ympäristöön sopivan neljä-viisikerroksisen asuintalon.

Nähdäkseni olisi mahdollista ehdottaa, että jos kaupunki rakentaisi uudisrakennuksen isommalle (tai tehokkaamman suunnittelun kautta lisäpaikkoja muuten tuovalle) päväkodille ja koulun laajenemisen tarpeisiin Roihuvuoren ala-asteen viereen, voisi tämän investoinnin perustella taloudellisesti uuden asuintalon rakennusoikeuksista kaupungille tulevilla tuotoilla.  Asuntorakentamisen lisämahdollisuuksia olisi myös huoltamon rapistuneen autotallirakennuksen ja Roihuvuorentien toisella puolella olevan parkkialueen kohdalla. Autojen hallipaikat voitaisiin näissä tapauksessa turvata rakentamalla ne nykysijoilleen uusien asuinrakennusten alle.

Hankkeen olellinen haaste liittyy Vuorenpeikontien liikennejärjestelyihin. Lasten vienti ja nouto autoilla päiväkodista on jo nyt vaaratekijä kadulla kävellen tai pyörillä kulkevien lasten kannalta. Uudessa katusuunnitelmassa on minusta välttämätöntä joka tapauksessa erottaa kävelytie pysäköinnistä selkeämmin. Samalla on ratkaistava, miten autojen pysähtyminen päiväkodilla onnistuu nykyistä turvallisemmin – oli päiväkoti sitten kummassa tahansa päässä Vuorenpeikontietä.

Roihuvuori on asemakaavallisesti hyvin säilynyt 50–60-luvun alue, jonka piirissä täydennysrakentamisen suhteen pitää olla varovainen. Kuitenkin juuri ostoskeskuksen vieressä tiivistäminen on meille asukkaille yhteinen etu, koska se vahvistaa kauppojen asiakasmääriä ja samalla luo edellytyksiä uusien yksityisten ja jopa julkisten palvelujen saamiselle alueelle.  Tästä syystä myös Roihuvuorentien ja Tulisuontien kulmassa jo rakenteilla olevat asuinrakennukset ovat erittäinkin kannatettavia.

Sen sijaan Ruususenrinteen kohde Roihuvuorta ja Herttoniemen teollissuusaluetta erottavalla metsäselänteellä on paljon ongelmallisempi.  Sille ei voi enää mitään, mutta jatkossa mahdollisesti esiin nousevat esitykset tämän arvokkaan kaupunkimetsän lisärakentamisesta on syytä torjua asukkaidenkin toimesta vahvasti. Asuinrakentamista tarvitaan, mutta kokonaisuuttakin on ajateltava.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Edullisemman ja toimivamman joukkoliikenteen puolesta

Joukkoliikenteen matkalippujen hinnat tuntuvat nousevan joka vuosi. Peruslippujen hintataso tuntuu jo aikaa sitten karanneen monen kohdalla yli kipurajan.

Ei ole oikeudenmukaista eikä yhteiskunnallisesti muutenkaan toimiva ratkaisu, että perusliikkumisen kohdalle syntyy kukkaronmuotoinen pullonkaula. Maailmalla on nähty liikaa esimerkkejä, siitä mitä tapahtuu, jos työelämän ulkopuolelle jääminen johtaa pakkoeristäytymiseen omille asuinalueille.

Joukkoliikenteen alennuksista tai ilmaislipuista ei päätetä Helsingin kaupunginvaltuustossa. Helsingin seudulla ylikunnallisesta joukkoliikennejärjestelmästä vastaa Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymä eli HSL.  Sen päättäjien – jotka yleensä ovat valtuutettuja omissa kunnissaan – taholla on oltu usein varovaisia lisäalennusten myöntämisen suhteen, koska taustalla vaanii perusteltu pelko, että juuri peruslipun hinta nousee entisestään.

Usein lisätukea vaaditaan etenkin eläkeläisille, työttömille ja opiskelijoille. Ehdotuksen muotoilussa kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Monien eläkeläisten ansiosidonnainen eläke tai monien työttömien ansiosidonnainen työttömyskorvaus on suurempi kuin pienipalkkaisen työansio. Siksi sosiaalisesti oikeudenmukaista on antaa erityisalennusta juuri niille, jotka ovat vain peruseläkkeen tai perustyöttömyysturvan varassa.  Päätoimisten opiskelijoiden kohdalla alennuksessa taas ei pitäisi olla ikärajaa, koska alennuksen perustehan ei ole mitenkään ikäsidonnainen.

Toisinaan esiin nousee myös vaatimuksia kokonaan maksuttomasta joukkoliikenteestä. Käytännössä se tarkoittaisi, että joukkoliikenne rahoitettaisiin kokonaan verovaroilla, kun se nyt maksetaan puoliksi lipputuloista ja puoliksi suoraan HSL-kuntien verotuloista.

Vaikka ajatus äkkiseltään voi kuulostaa sosiaalisesti reilulta, se ei sitä välttämättä olisi. Kun tehdään tulonsiirto kaikille eikä vain kaikkein heikommille, voi olla että siitä hyötyvät sittenkin enemmän ne, jotka matkustavat työn takia paljon – ja joilla juuri siksi olisi lippuunsa varaa.

Toisaalta matkaliputon joukkoliikenne lisäisi erityisesti lyhyiden matkojen osuutta ja siirtäisi joukkoliikenteeseen matkoja kevyen liikenteen puolelta. Samalla joukkoliikenne alkaisi ruuhkautua, koska enää  sen kasvava käyttö ei tuottaisi lisää lipputuloja, joita voitaisiin käyttää lisävuorojen perustamiseen. Bussien, ratikoiden ja metrojen ruuhkien myötä myös  joukkoliikenteen houkuttelevuus suhteessa autoiluun alenisi niiden silmissä, joilla on ennestään autoiluun sekä mahdollisuus että halua.

Maksuttoman joukkoliikenteen yhteydessä viitataan usein Tallinnan kokemuksiin.  Tallinnan asukkailleen tarjoaman maksuttoman joukkoliikenteen takana on kuitenkin enemmän pyrkimys saada lähikuntien asukkaita siirtämään kirjansa ja veronsa pääkaupunkiin kuin rakentaa kestävää seudullista liikennepolitiikkaa. Käyttäjien kannalta se on tietenkin ollut mukava asia.  Silti sen vaikutus autoliikenteen vähenemiseen ja alueellisen palvelurakenteen kehitykseen on ollut kyseenalainen.

Mutta onko meidän sitten vain nostettava kädet pystyy lippujen jatkuvan kallistumisen takia, vaikka monille niiden hinta on jo nyt liikaa?

Ei suinkaan. Lippujen hintojen nousua pitää torjua ja samalla jopa pyrkiä niiden alentamiseen. Se tapahtuu helpoiten seuraavan kahden reitin kautta.

Ensinnäkin HSL:n perussopimusta pitää rukata kuntien välisten neuvottelujen kautta siihen suuntaan, että matkalipuilla ja suoralla kuntarahoituksella maksettavien osuuksien suhde voisi olla esimerkiksi 40/60 prosenttia. Näin matkalippujen kautta saatavan rahoituksen suhteellinen osuus pienee nykyisestä. Se taas tarkoittaa, että palkkojen, polttoaineiden ja investointikulujen nousu ei osu yhtä vahvasti matkalippujen osuuteen kuin nyt.

Toiseksi etenkin Helsinki ja Espoo voisivat harkita, että ainakin osa näiden kuntien suurista joukkoliikenneinvestoinneista rahoitettaisiin niin, ettei niiden osuutta lasketa koko painollaan vain joukkoliikenteen kuluiksi. Esimerkiksi Länsimetron tai Raide-Jokerin investointien vaikutusta matkalippuihin tulee keventää, koska kaupungit saavat niiden kautta myös merkittävää taloudellista hyötyä uusien asuinalueiden tonttimaan arvossa ja yksityisautoiluun liittyvien tiehankkeiden investointipaineiden helpottumisen kautta.

Jos minut valitaan jatkokaudelle Helsingin kaupunginvaltuustoon, tulen tekemään kaikkeni edullisten matkalippujen puolesta. Samalla haluaisin jatkaa tällä kaudella HKL:n johtokunnan puheenjohtajana tekemää työtäni  joukkoliikkenteen kehittämiseksi entistäkin toimivammaksi. Siinä seudullinen HSL-järjestelmä on jatkossakin erityisen tärkeä työkalu. Mitä enemmän seudullisesta työmatkaliikenteestä siirtyy yksitysautoilusta joukkoliikenteen puolelle, sitä vahvempi on joukkoliikenteen rahoituspohja. Näin sitten syntyy myös lisää pelivaraa lippuhintojen alentamiseen.

Yhdelle ryhmälle soisin erityisen mielläni kokonaan ilmaiset joukkoliput: opettajan kanssa ruuhka-ajan ulkopuolella liikkuville koululaisryhmille.  Tällä hetkellä koulujen määrärahat rajoittavat oppilasryhmien museo- ja näyttelyretkiä, vaikka itse kohteet ovat koululaisille ilmaisia. Näiden matkojen osuuden puuttuminen matkalipputuotoista ei oleellisesti nostaisi muiden lippujen hintoja. Tämä järjestely tarjoaisi kaikille HSL-kuntien lapsille ja koulutyölle suurta hyötyä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Lisää kulttuurikaupunkia Helsinkiin!

Jokaisen kaupungin kannattaa satsata kulttuuriin. Se tukee yleistä aktiivisuutta, myönteistä ilmapiiriä ja parhaimmillaan myös sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa sekä matkailua. Tämän ohella taiteella on aina ei-materiaalisetkin arvonsa.

Helsingin tapaisen eurooppalaisen pääkaupungin pitää tukea kulttuuria myös siksi, että suuri osa valtakunnallisista kulttuurilaitoksista sijaitsee täällä.  Myös monet eri alojen taiteilijoista ja taideopiskelijoista löytyvät näiltä nurkilta. Näitä voimavaroja ja mahdollisuuksia ei saa hukata.

Yli 20 vuotta kunnallispolitiikkaa tehtyäni tiedän, että Helsingissä kulttuuripolitiikkaa tehdään paljon muuallakin kuin kulttuuriin suoraan kytkeytyvissä toimielimissä. Jos minut valitaan jatkamaan valtuustossa, toimin vahvemman kulttuuripolitiikan puolesta ainakin seuraavissa asioissa:

1. Kulttuurituet – Kulttuurimäärärahoista myönnetään toimintatukea niin vakiintuneille instituutioille kuin pienemmille toimintaryhmille. Molemmilla on tehtävänsä, mutta on erityisen tärkeää pitää huolta uusien toimijoiden mahdollisuuksista nousta avustusten piiriin. Lisäksi tuen tulee kasvaa, jos toiminta taiteellisesti onnistuu. Toisaalta riittävä osa tuista pitää varata produktio- ja projektitukien muodossa yksittäisille hankkeille ja tapahtumille. Kulttuuripoliittista silmää pitää olla myös, kun kaupungin avustuksia jaetaan muilta luukuilta: esimerkiksi nuorten hankkeisiin nuorisoasiainkeskuksen kautta ja asukastaloille kaupunginhallituksen päätöksillä.

2. Kirjastot – Eräiden poliitikkojen ajama ajatus kirjastojen käyttömaksuista pitää tyrmätä sosiaalisesti epäreiluna. Uuden tärkeän keskustakirjaston kiinteistö- ja henkilöstökustannukset on saatava kirjastolle nykyisen määrärahakehyksen päälle. Muu voisi pahimmassa tapauksessa johtaa lähikirjastojen alasajoon. Materiaalien hankintamäärärahojen – myös lehtitilausten osalta — hyvästä kehityksestä on pidettävä kiinni. Samalla lähikirjastojen netti- ja muita tukipalveluja sekä tilojen monipuolisempia käyttömahdollisuuksia pitää kehittää.

3. Tilapolitiikka – Kaupungin tilakeskus hallinnoi kaupungin omistuksessa olevia tiloja ja vuokraa niitä hallintokunnille. Tilakeskuksen pitää aktiivisemmin kehittää tilojen monikäyttöisyyttä ja vuokrata tyhjiä tiloja väliaikaiskäyttöön. Esimerkiksi Lapinlahden sairaalan kanssa vääntöä jouduttiin tekemään vuosia, samoin monien vanhojen huviloiden osalta. Tässä tarvitaan asennemuutosta. Olin itse päättämässä tilapolitiikan keinoin Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olevien Torikortteleiden kehittämisestä niin, että kaupunginmuseo sai aiempaa paremmat tilat ja sen vanhemmat tilat saatiin kaupungille kannattavaan vuokrauskäyttöön. Kaapelitehtaan kaltaisten kaupungin omistamien kiinteistöyhtiöiden malli taas voisi soveltua myös Puhoksen ostoskeskuksen tai Konepaja Brunon tapaisten hankkeiden ajamiseen.

4. Taidekasvatus – Omien työväenopistojen ohella kaupungissa toimii paljon musiikki- ja kuvataideopetusta antavia opistoja ja kouluja, joiden saavutettavuus pitää jatkossakin olla mahdollista omasta sosiaalisesta taustasta riippumatta ja eri kielillä. Koulujen suuntautumista taideopetukseen ja päiväkotien harrastustoimintaa pitää vahvistaa. Monet kulttuurilaitokset tarjoavat koululaisille ilmaista ohjelmaa, mutta koulujen määrärahoissa matkakulut voivat olla ylivoimainen kynnys. Siksi opettajan johdolla liikkuville koululaisryhmille kuuluisivat ehdottomasti ilmaiset joukkoliikenneliput.

5. Kuvataide – Repivässä Guggenheim-keskustelussa usein sivuutettiin, että Helsinki on jo korkeatasoinen kuvataidekaupunki. Helsingin taidemuseo HAM, Ateneum ja Kiasma  muodostavat yhdessä pian avattavan AmosRexin kanssa keskustassa vahvan kokonaisuuden. Täältä löytyy myös lukuisia muita taidemuseoita, taideyhdistysten näyttelytoimintaa sekä vilkas yksityisten galleroiden kenttä. Tällaisessa tilanteessa Helsingille tulee kehittää erityinen kuvataideohjelma. Kaupungin taidemuseolla pitää jatkossa olla nykyistä paremmat resurssit nykytaiteen kokoelmahankintoihin ja julkisten taideteosten sijoittamiseen kaupunkitilaan. Prosenttiperiaatetta – jonka myötä tietty osa rakentamisen kustannuksesta käytetään taiteeseen – soveltaen tulee tätä tehdä entistä laajemmin julkisiin rakennuksiin ja kaupungin rakennuttamiin asuintalokohteisiin. Yksikertainen tukimuoto tapahtuu tilapolitiikan kautta: kaupunki voisi vuokrata tyhjistä kiinteistöistä kohtuullisella hinnalla taiteilijoille työhuoneita.

6. Matkailu – Kaupungin matkailupolitiikka vaikuttaa merkittävästi sekä siihen minkälaisia turisteja Helsinkiin saapuu että siihen, miten heidän kiinnostuksena tukee kaupungin kulttuurista kehitystä. Kaupungille tulee luoda kulttuurimatkailun strategia, johon nojautuen Helsingin erityisiä vahvuuksia kohdemarkkinoitaisiin nykyistä paremmin. Kaupunkitapahtumien ja kuvataiteen ohella tämä voisi koskea korkeatasoista nykytanssia, taidesirkusta ja teatteria – etenkin, jos samalla teattereita tuettaisiin käännöstekniikan kehittämisessä.

7. Festivaalit ja kaupunkitapahtumat – Helsingissä on  monipuolinen kulttuurifestivaalien ja kaupunkitapahtumien tarjonta. Helsingin Juhlaviikkojen, Helsinki Priden, Flown, Lux Helsingin sekä erilaisten elokuva- ja teatterifestivaalien ohella myös kokonaan uusien ja kiinnostavien teemojen esiin nostamista pitää tukea. Hanketukien rinnalla hyvin merkittävää on kaupungin joustavampi suhtautuminen esimerkiksi hallitsemansa katu- ja toritilan käyttöön sekä katuruokayrittäjiin. Esimerkiksi Töölönlahden Kansalaistorin käyttöä helpottaisi suuresti, jos siellä olevan vanhan makasiinitorson sijoille tehtäisiin kiinteä lavapaviljonki. Usein jo helpommin käyttöön otettavien sähkön- ja vedenjakelupisteiden ja yleisövessojen lisääminen sopiviin paikkoihin helpottaa merkittävästi tapahtumien järjestämistä. Kaupunkitatapahtumien arvoa ei pidä mitata vain niiden koon mukaan. Erityisen tärkeää, että niitä syntyy myös lähiöihin.

Roihuvuoressa toukokuisin järjestettävä Hanami-juhla on hyvä esimerkki sekä kaupungin tukemasta asukaslähtöisestä lähiöfestivaalista että monikulttuurisuuden näkymisestä kaupunkitapahtumissa. (Kuva: Vilppu Rantanen)

8. Taiteilijaresidenssit, toisinajattelijat ja monikulttuurisuus – Kaupungissa toimii erilaisia taiteilijoiden residenssiohjemia, joiden vahvistamisen ja lisäämisen tulee olla osana kaupungin kulttuurikentän verkostojen vahvistamista. Niiden rinnalla kannattaa erikseen kehittää kansainvälisten kuraattoreiden ja tuottajien vierailuja sekä omissa maissaan vainotuksi tulleiden taiteilijoiden turvapaikkaresidenssejä. Helsingin lisääntyvää monikulttuurisuutta voidaan tukea kulttuurikeskus Caisan ja Maailma kylässä -festivaalin kaltaisten toimjoiden ohella kaupungin Tukkutorin ruokakulttuurihankkeiden kautta.  Yksi erityinen projekti voisi olla aidosti monikulttuurisen kauppahallin kehittäminen Puhoksen ostoskeskuksen yhteyteen.

9. Kaupunkikuva – Kulttuurikaupunki vaalii myös vanhoja rakennuksia sekä arkeologisia ja luontoon liittyviä kohteita kuten myös alueidensa arvokkaita erityispiirteitä. Helsinkiin kuuluu perinteisesti myös nykyarkkitehtuuri ja kaupunkiin sopii hyvän arkkitehtuurin ehdoilla tehtävä korkea rakentaminen. Esimerkiksi alkuperäisen Jätkäsaaren tornihotellihankkeen meneminen uusiksi ei liittynytkään rakennuksen korkeuteen sinänsä, vaan sen suunnittelun vaatimattomaan laatuun. Keski-Pasilaan kaavaillut designtornitalot tehdään onneksi jo alun perin arkkitehtikilpailun ja korkeiden laatuvaatimusten kautta.

10. Avoin kaupunkikulttuuri – Kulttuurikaupungin toiminta ei näy vain kulttuuripolitiikassa, vaan se on koko hallinnon läpi kulkeva asennekysymys. Se tarkoittaa innostunutta asennetta uusiin ideoihin, luovuuteen ja kansalaisten aloitteisiin. Sen silmissä kulttuuri- ja kansalaistapahtumien ilmoitukset sähkökaapeissa tai katutaide alikulkutunneleissa eivät ole uhka vaan mahdollisuus. Ankeuttamisen kulttuuri kaipaa yhä kukistamista. Pelastetaan Helsinki siltä.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Valtuustoaloite koulupsykologien ja -kuraattoreiden Wilma-oikeuksien laajentamisesta

Helsingin opetusvirastossa on jo useamman vuoden vuoden ajan tulkittu vallitsevaa lainsäädäntöä niin, että koulupsykologeilta ja -kuraattoreilta on evätty täydet käyttöoikeudet oppilasseurantaa  ja kotien kanssa tehtävään yhteydenpitoa varten luotuun sähköiseen Wilma-järjestelmään.  Tein asiasta itse valtuustokyselyn jo keväällä 2015 ja sen jälkeen minulle vakuutettiin asian hoituvan omalla painollaan.

Ei ole hoitunut. Oppilas- ja opiskelijahuoltolakiakin on tässä välissä korjattu, mutta silti opetusvirasto noudattaa meillä tiukempaa lain tulkintaa kuin monissa muissa kunnissa.

Minusta tässä asiassa Helsingissä ei toimita oppilaiden edun mukaisesti ja samalla aivan perusteetta vaikeutetaan oppilaiden hyvinvoinnista työkseen huolta kantavien ammattilaisten tehtävien hoitoa. Tästä syystä tein 22.3. kaupunginvaltuustossa asiasta valtuustoaloitteen joka kuuluu seuraavasti:

”Helsingin opetusvirasto tulkitsee oppilas- ja opiskelijahuoltolakia siten, että koulujen ja kotien yhteydenpitoa ja oppilasseurantaa tukevassa sähköisessä Wilma-järjestelmässä koulupsykologeilla ja -kuraattoreilla voi olla vain rajattu käyttöoikeus.  Tulkinta on tiukempi kuin monissa muissa kunnissa.

Helsingin kaupungin käytäntö on koulupsykologien ja- kuraattorien työtä merkittävästi hankaloittavaa, sillä omina asiakkaina olevia oppilaita koskevat koulumerkinnät antavat oleellista tietoa tarkoituksenmukaisen tuen suunnitteluun ja antamiseen. Yhteistyötä huoltajien kanssa taas vaikeuttaa huomattavasti se, etteivät koulupsykologit ja -kuraattorit näe Wilmasta huoltajien yhteystietoja.

Koulupsykologit ja -kuraattorit ovat oppilaiden tukena toimivia ammattilaisia, joita koskee vaitiolovelvollisuus. Heidän kohdallaan Wilman käyttöoikeuksien rajoittaminen ei ole perusteltua sen enempää työnkuvien kuin oppilaiden tietosuojan kannalta.

Tälla aloitteella esitämme, että opetusvirasto antaa koulupsykologeille  ja -kuraattoreille yhtä laajat Wilman käyttöoikeudet kuin opettajillakin on.  Mikäli tarkennetunkaan tulkinnan mukaan vallitseva lainsäädäntö ei suoraan anna mahdollisuuksia käyttöoikeuksien laajentamiseen, on syytä selvittää mahdollisuutta, että siihen pyydetään oppilaiden vanhemmilta ennakolta lupa muiden tietojen keräämisen yhteydessä.

Koska nykyinen käytäntö perustuu opetusviraston lakimiesten näkemykseen, lain tulkinnasta on perusteltua pyytää myös oikeuspalvelut-osaston lausunto.”

 

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Kaupunkimetsiä pelastetaan asemakaavoilla

Keskustelu uuden yleiskaavan ympäristövaikutuksista näyttää keskittyneen Keskuspuiston länsireunalle ja joihinkin muihin kaupunkimetsiin tehtyihin rakentamismerkintöihin. Huoleen on syytä, mutta minulla on tähän myös hyviä uutisia: mitään ei rakenneta ennen kuin asemaakaavoilla muutosten todelliset mahdollisuudet on selvitetty ja sen taakse on saatu poliittinen enemmistö.

Itse olen entinen Luonto-Liiton pääsihteeri ja pidän kaupunkiympäristön luontoarvojen vaalimista tärkeänä. Asun 1950-luvulla rakennetussa lähiössä, jonka olemukseen kuuluvat asumista ympäröivä merellinen luonto ja kaupunkimetsävyöhyke. Vaikka kaupunki kasvaa ja tarvitaan uusia asuntoja, meillä on oltava varaa pitää kiinni juuri tällaisesta lähiluonnosta.

Aloitin kaupunginvaltuustossa 2000-luvun alussa ja päädyin oitis kaupunkisuunnittelulautakunnan jäseneksi. Olin samalla vihreiden pääneuvottelija Yleiskaava 2002:n valmistelussa. Yleiskaava on aina kokonaisuus, jonka osien pitää sopia toisiinsa eikä kaikista kohdista voi äänestää erikseen. Järjestöissä olin tottunut suoraan mielipidevaikuttamiseen, mutta nyt oli pakko sovitella puolueiden näkemyksiä toisiinsa.

Kun neuvotellaan, kaikkea ei saa mieleisekseen. Opin kuitenkin käytännön kautta, ettei yleiskaava velvoita rakentamiseen, vaan moni asia menee uusiksi kaavoituksen seuraavilla portailla. Esimerkiksi tuossa yleiskaavassa selvitysalueeksi osoitettu Kivinokka päätettiin myöhemmin säästää rakentamiselta.  Myös vihreille tärkeän, Mustavuoren lähellä olevan arvokkaan metsäalueen rakentaminen kaatui asemakaavavaiheessa.

Tämä on erittäin ajankohtaista nyt, kun Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi uusimman yleiskaavan.

On siis totta, että Hämeenlinnanväylän muuttaminen bulevardiksi uhkaa riipiä Keskuspuiston länsireunaa. Siitä huolimatta, että esimerkiksi Pirkkolan kohdalla viherväylä on jo ennestään liian kapea. Muita erityisen ongelmallisia ympäristökohteita ovat esimerkiksi Vartiosaari, Melkki, Ramsinniemi sekä Tuomarinkylän pellot ja suojametsät.  Tarkempi lista ongelmakohteista löytyy tästä Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen lausunnosta.

Kaikesta huolimatta kaupunkiluonnon ystävien ei kannata heittää kirvestä kaivoon ennenaikaisesti. Hyväksytyssä yleiskaavassa alueiden maankäytön päätarkoitus on merkitty eri värisillä pikseleillä, jotka vastaavat luonnossa 100 kertaa 100 metrin kokoista ruutua. Minkään pikselin rakentamismerkintä ei todellakaan tarkoita sitä, että se olisi pakko rakentaa kokonaan tai ylipäänsä. Kaikki uusi rakentaminen vaatii siis aina myös asemakaavaa, jossa rakentamisen rajat ja mahdollisuudet punnitaan erikseen. Asemaakaavan hyväksyminen taas edellyttää normaaleja ympäristöselvityksiä, kansalaisten kuulemisia ja lopulta poliittisen enemmistön tukea.

Yleiskaava ei siis tarkoita kaupunkimetsien tuhoamista. Niihin liittyvät neuvottelut ovat vasta edessäpäin. Meidän tulisi valmistautua jo nyt etukäteen kriittisten kohteiden asemakaavojen valmisteluun. Alla olevaan yleiskaavakarttaan olen malliksi merkinnut joitakin asemakaavaiheessa kriittisen tarkastelun vaativia alueita.

Yleiskaavan jälkipuinnissa törmää usein kysymykseen, miten  luonnonystävä on saattanut hyväksyä tällaisen yleiskaavan. Vastaus siihen on yksinkertainen: Tämän yleiskaavan merkittävin kaupunkirakenteellinen vaikutus liittyy kaupunkibulevardeihin. Ne muuttavat kaupungin liikennepolitiikan aivan uudella tavalla joukkoliikennepainotteiseksi. Samalla jopa kolmannes uudesta asuntorakentamisesta osoitetaan alueille, joilla pääsääntöisesti ei ole ollut käyttöä tai luontoarvoa. Kaupunkibulevardien kaatuminen Keskuspuiston reunan takia olisi  johtanut entistä kovempaan paineeseen kaikkein kaupunkimetsien rakentamiseksi ympäri kaupunkia. Keskustapuistoakin olisi luultavasti kohdeltu vieläkin ankarammin.

Kaupunkiluonnon puolustamisessa – kuten kuntapoltiikassa ylensäkin – menestys edellyttää aina poliittisen enemmistön saamista tärkeän asian taakse. Uusi yleiskaava on ympäristön kannalta ehdottomasti mainettaan parempi.  Kaupunkimetsien osalta se vaatii kuitenkin asemakaavavaiheessa valppautta ja lisää vaikuttamista Siihen tarvitaan asukasliikkeiden, ympäristöjärjestöjen ja ylipuoluepoliitista yhteistyötä.

Luonnon puolustamisessa tehdään tällä tavalla koko ajan hyviä päätöksiä. Helsinki omistaa myös lähikunnissa sijaitsevia arvokkaita luonnonmetsiä. Vastikään onnistuimme kiinteistölautakunnassa pienellä äänienemmistöllä pysäyttämään näiden alueiden valmistelussa olevan myynnin. Tällaisia päätöksiä tarvitaan lisää.

Kannattaa huomata, että tulevat kunnallisvaalit muuttavat puolueiden keskinäisiä painosuhteita ja ratkaisevat keitä valtuutettuja valitaan kustakin puolueesta. Vaalituloksella on erityistä merkitystä, kun yleiskaavan pohjalta jatkuva suunnittelutyö käynnistyy. Nyt päätetään siitä, miten vihreä valtuusto on kaupunkimetsistä lopulta päätettäessä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Ratkaisu VR:n makasiinien raunoiden ongelmaan

Helsingin Töölönlahdella on Keskustakirjaston työmaa. Sen edessä möllöttää yhä vuoden 2006 tulipalossa vaurioituneen VR:n vanhan makasiinirakennuksen torso. On aika miettiä mitä sille pitäisi tehdä.

Moni sanoo, että rakennuksen joutaa purkaa, mutta tällaisen päätöksen tekeminen ei ole käytännössä yksinkertaista. Siihen on syynsä.

Vuonna 2001, kun Töölönlahden asemakaavasta päätettiin, monipuolisesta kaupunkitapahtumakäytöstä tunnettujen vanhojen VR:n makasiiinien kohtalosta oli käyty pitkään laajaa ja repivää keskustelua. Olin itsekin aktiivisesti mukana silloisessa Pro Makasiinit -liikkeessä. Tavoitteenamme ei ollut estää Töölönlahden kehittämistä tai Musiikitalon rakentamista, vaan ajatuksenamme oli turvata alueen kaupunkikulttuurisen aktivisuuden jatkuminen.

Liikkeen keräämän makasiiniadressin allekirjoitti yli 30 000 kansalaista ja makasiinien puolesta järjestettyyn ihmismuuriin osallistui yli 10 000 protestoijaa. Se lienee suurin koskaan Helsingissä järjestetty kaupunkipolittiinen mielenilmaus.

Kun vaikutti siltä, että Musiikkitaloa ja koko Töölönlahtea koskeva asemakaava saattaisi makasiinien takia kaatua valtuustossa, kaupunkisuunnitteluvirasto ryhtyi asiassa puolustuskannalle. Se esitti asemaakaavan sisältyväksi, että tietty osa – juuri se pystyssä oleva talonpätkä – toisesta makasiinista suojellaan ja sen viereen sijoitetaan vielä kaksi muuta rakennusta, jotka tulisi tehdä purettavista makasiineista saatavista tiileistä.

Näiden kaavamerkintöjen takia sitä jäljellä olevaa makasiinin torsoa ei pysty purkamaan ilman täydentävää päätöksentekoa. Siihen tarviaan suunnitelma, joka jollain tavalla toteuttaa kaavan tavoitteita vaikka ei ehkä kaikilta osin kirjainta.

Käytännössä rakennuksen raunio on kurjassa kunnossa.  Sen muuri on sortumavaarassa eikä sen varaan voi ajatella pysyvää katetta. Toisaalta nykysijoilleen rakennus mahtuu ulkomitoiltaan huonosti, koska myöhemmin suunnitellun Keskustakirjaston lippa ulottuu aivan sen viereen. Alla olevassa kuvassa näkyy – puiden taakse häveliäästi piilotettuna – miten haasteellisessa paikassa makasiinin häntäpalikka olisi vaikka se rakennettaisi uudelleen sijalleen.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Järkevintä olisi ensin pysähtyä miettimään, mihin voimassa olevassa asemakaavassa on makasiinirakennuksilla asiallisesti pyritty. Nähdäkseni tarkoitus oli luoda Töölönlahden julkisten kulttuurirakennusten ja kansalaispuiston väliin sellainen muuttuva tila, joka voisi palvella kaupunkitapahtumien järjestämistä alueelle jonkinlaisena kohtaamispaikkana ja tukikohtana.

Kansalaistorilla järjestetään nykyään paljonkin kulttuuritapahtumia ja mielenosoituksia. Pulmana usein on se, että alueelta puuttuu olennainen tapahtumainfra. Jopa esiintyislavat ja vessat on tuotava aina erikseen. Ravintolamyyntiäkin on vaikea järjestää, koska alueelle on vaikea rajata anniskelutilaa.

Tästä syystä Kansalaistorin, Musiikkitalon, Sanomatalon ja Keskustakirjaston väliseen tilaan – siis jonnekin nykyisen makasiiniraunion Mannerheimintien puoleisen päädyn tienoille – kannattaisi sovittaa kaavan vaatiman kolmen rakennuksen sijaan yksi paviljonki. Sen yhteyteen voitaisi sijoittaa kiinteästi katettu ulkolava, sähkön ja veden jakelupisteet, kiinteät yleisövessat ja ehkä jopa sisätiloiltaan pienehkö kahvilaravintola.

Aiemmin esitin, että sinne mahtuisi jopa sauna. Tämä  ei olisi minusta edelläänkään huono idea selvitettäväksi.

Ulkolava voisi olla rakenteeltaan sellanen, että sen voi avata useampaankin suuntaan. Kiinteästi muuhun rakennelmaan kuuluvana osana se voisi toimia kahvilaravintolan terassina silloin, kun sitä ei tarvita muuhun. Vessat taas voisivat olla sellaisia, että ne olisivat laajemmassa käytössä vain tapahtumien yhteydessä. Kahvilaravntolalle puolestaan voisi osoittaa kesäisin toimivan laajemman terassialueen. Talviaikaan se voisi toimia pienten kulttuuriesitysten näyttämönä. Kahvilaravintolan pyörittämisestä vastaava yrittäjä taas voitaisi etsiä kilpailuttamalla sopimus ensisijassa sisältökonseptien laadulla.

Tällä ratkaisulla kaupunkitapahtuman järjestäjä toisi minimissään paikalle lähinnä äänentoiston ja järjestysmiehet. Yleisövessojen osalta järjeteäjän vastuu rajoittuisi siivouksen järjestämiseen. Kiinteä lavan paikka ei tietenkään palvelisi sijainniltaan kaikkia tapahtumia, mutta mikään ei estäisi järjestäjiä organisoimasta alueelle entiseen tapaan muitakin lavoja.

Kuvatusta lavapaviljongista kannattaisi järjestää arkkitehtikilpailu. Tavoitteena kilpailussa kannattaisi parhaan kaupunkikuvallisten ratkaisun etsimisen ohella olla se, että rakennelma ratkaisisi mahdollisimman hyvin alueen toiminnallisia pulmia. Arkkitehtien tutkittavaksi voitaisi sysätä sekin, kannattaako ratkaisuihin sisällyttää jotain muistumia makasiinien historiasta.

Töölönlahti on päätöksentekohistoriansa takia niin kuuma tapaus kaikiaan, että makasiiniraunion kohtalosta ole suinsurminkaan haluttu avata suurempaa keskustelua. Virkamiesten taholla on varmaan lähinä salaa toivottu, että talon jämäkin syttyisi hämärästi tuleen tai vain romahtaisi itsestään. Itse uskon, että tässä kirjoituksessani esittämälle ratkaisulle voisi löytyä ylipuoluepoliitista ymmärrystä.

Jotain asiassa pitäisi joka tapauksessa tehdä ennen kuin Keskustakirjasto valmistuu. Ei ole kenenkään kannalta järkeä siinä, että tällä keskeisellä paikalla nököttää loputtomiin aikaisempien päätösten jakojäännöksenä periytynyt aidattu työmaa-alue.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Kaupunkifillareita Itä-Helsinkiin!

Viime vuoden toukokuun alussa Helsinki otti käyttöön nykyisen kaupunkipyöräjärjestelmänsä.  Esitetyistä epäilyistä huolimatta sitä kiiteltiin alusta asti paljon ja sen käyttöaste osoittautui paljon oletettua suuremmaksi. Se on jo nyt Euroopan mittakaavassa yksi tehokkaimmin hyödynnetyistä järjestelmistä.

Kaupunkipyörien suosion takia Espookin on kiinnostunut jo tulevana kesänä kokeilemaan järjestelmää Matinkylä-Olarin alueella. Puheenjohtamassani HKL:n johtokunnassa päätimme, että tätä kokeilua varten Helsinki vuokraa Espoolle sata kaupunkipyörää omistaan.

Olisi upeaa, jos tämä pilotti tuottaisi pysyvän kaupunkipyörätoiminnon Espooseen. Samalla kokeilu on Helsingin omaltakin kannalta kiinnostava. Alunperin järjestelmää ajateltiin vain keskustan ympäristöä palvelemaan. Jos Espoon kokemukset osoittautuvat hyviksi – ja miksipä ne eivät sellaisia olisi – mikään ei estäisi sitä, ettemmekö voisi Helsingissä miettiä järjestelmän laajentamista myös omiin metroradan varren lähiöihimme.

Tietenkin pyörien käyttöalueen merkittävä laajeneminen vaatii paljon lisää pyöriä ja niiden hankkimisen, korjaamisen ja siirtelyn infrakustannukset kasvavat. Samalla lisääntyisivät kuitenkin käyttömaksut ja sponsorituotot.

Helsingissä nyt olemassa olevan sopimuksen mukaan järjestelmästä vastaa ulkoinen operaattori kilpailutettua hintaa vastaan. Samalla kaupunki saa käyttömaksut itselleen ja operaattori sponsorituotot. Kaupungille jäävä välimaksu on nykyisellään hyvin kohtuullinen, mutta järjestelmän laajetessa se tietenkin kasvaisi jonkun verran.  Siksi tulevaisuuden siirrot pitää tehdä harkiten.

Tässä kokonaisuudessa itse näen, että erityisen ilmeinen laajentumislaue löytyy Itäkeskuksen ja sen liityntäliikennepiirin ympäristössä.  Olisi mainiota, että Itäkeskuksen Stoasta, kauppakeskuksen kulmilta ja metroasemalta voisi siirtyä kaupunkipyörällä esimerkiksi Myllypuroon, Puotilaan, Vuosaareen, Marjaniemeen, Roihuvuoreen ja jopa Herttoniemeen. Samalla liikkuminen näiden aludein välillä kävisi ilman Itäkeskuksen kautta kulkemista.

Selvitysten ja kokeilun perusteella tietysti sädettä voisi jatkaa kaueammaksikin. Yhtä lailla voi piirtää uusia toimintaympyröitä omiin kohtiinsa. Esimerkkiksi Vuosaari on alue, jossa voisi hyvin toimia oma minijärjestelmänsä.

Espoon ensi kesän kannattaakin seurata tarkkaan. Jos olen mukana näissä kuvioissa vielä seuraavalla valtuustokaudella, lupaan tehdä voittavani sen puolesta, että näitä kokemuksia hyödynnetään myös Helsingin järjestelmän kehittämisessä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Uusi ratkaisu ikääntyneiden tuettuun asumiseen

Runsas vuosi sitten valtuustossa käsiteltiin aloitettani, joka koski ikääntyneille tarkoitettuja uudenlaisia asuntoja. Vaikka valtuuston enemmistö tuki ponnen muodossa asian jatkokäsittelyä, hanke ei tunnu etenevän kaupungin hallinnossa. Ajattelen, että sitä olisi hyvä edistää seuraavan valtuuston stretegiassa.

Ikääntyneiden määrä kasvaa koko ajan. Samaan aikaan vanhusten kotihoidon rahoitus tuntuu olevan aina vain tiukemmalla. Ei ole ihme, että ikääntyneiden huoli omasta asumisestaan lisääntyy. Samoin keski-ikäistyvien huoli toisaalla asuvista vanhenevista vanhemmistaan.

Laitoshoidon tasosta kuuluu huonoja uutisia tavan takaa. Toisaalta kunnon huonontuessa kotona jaksaminenkin voi käydä raskaaksi. Kotikäynneillä saa kyllä ruokaa ja minimimäärän siivousta ja muuta tukea, mutta yksinäisyyteen ja eristäytymiseen niistä ei ole lääkkeeksi. Edelliseen liittyy myös lisääntyneet varoitukset vanhusten kasvavista mielenterveysongelmista.

Ongelmaan on tartuttava nopeasti.  Yksi ratkaisu asiaan voisi olla seniori- ja palvelutaloja kevyempi, mutta nimenomaan ikääntyville tarkoitettu kaupungin vuokra-asuntojen malli. Siinä asuminen on huoneistoratkaisuja myöten suunniteltu vanhusten yhteisöllistä elämistä tukevaksi. Tällaisissa taloissa yksityiset tilat voivat olla pieniä, kun taas yhteistä tilaa on enemmän. Ruokailussa kukin voisi osallistua vuorovastuiseen keittiötyöhön osaamisensa ja voimiensa mukaan. Erilaisia harrastusmuotoja voitaisi hankkia asukkaiden aloitteiden mukaan. Tällaisiin kohteisiin voisi mieluusti hakeutua myös ystäväporukalla.

Tällaisessa asumismuodossa myös tuetun asumisen palvelut voitaisi järjestää tehokkaasti ja nykyistä monipuolisempana. Nykyisin kotipalvelujen tuottamisessa suuri osa kotiavustajien työajasta menee juuri kohteiden välillä siirtymiseen.  Voisi kuvitella, että isommissa kohteissa voisi olla jopa kiinteää henkilökuntaa ja silti tuki olisi kustannustehokkaammin järjestettyä kuin tilanteessa, missä vastaavaa määrä väkeä siirtyilee päivän mittaa pitkin kaupunkia etsimässä asiakkaitaan.

Toisaalta yhteisöllisyyden luonteeseen kuuluu automaattisesti myös vertaistuki. Ihmiset pitäisivät huolta toisistaan. Selvää tietenkin on, että tällainen asumismuoto ei ole kaikille mieluinen eikä sitä pitäisikään tarjota kuin heille, joilla on tällaiseen elämänmalliin motivaatiota.

Meillä on jo nyt senioritaloja, mutta ne usein organisoidaan omistusasumisen ympärille. Tähän ei kaikilla ole taloudellisia mahdollisuuksia. Toisaalta senioritalojen asujakunnan ikärakenne voi muuttua ajan myötä suurestikin, kun asuntojen omistus vaihtuu ja ne siirtyvät seuraavan sukupolven hallittavaksi. Kaupungin yhteisötaloissa uudet asukkaat valittaisi aina halukkaiden jonosta entisten tilalle.  Tässä asumismuodossa asukkaiden keskinäinen yhteenkuuluvuus olisi merkittävä osa asumisen arkea.

Tällaiset ikääntyneiden vuokratalot kannattaisi sijoittaa hyvien joukkoliikenneyhteyksen äärelle paikkoihin, missä parkkipaikkojen tekeminen nostaisi tavallisen vuokratalon rakentamisen kustannukset korkeiksi. Toisaalta jos ikääntynyt siirtyisi tällaiseen taloon tavallisesta kaupungin vuokaratalosta, hänen vanha asuntonsa vapautuisi muille vuokra-asunnon tarvitsijoille.

Asumisen kehittämiseen tarvittaisi enemmän ikääntyneiden omien asumiskokemusten huomioimista. Kuvatulla tavalla toteutettu yhteisöasuminen edistäisi myös kaupungin tavoitteita tuottaa laadun ja kustannusten suhteen parempia palveluja. Helsingin kannattaisi ryhtyä tällaisen asuntokokeilun kehittäjäkaupungiksi ja hakea tähän tukea valtakunnallisen asuntopolitiikan kautta. Kaikki voittaisivat.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Valtuustoaloite Puhoksen, Vallilan konepajan ja Tukkutorin kehittämisestä Kaapelitehtaan mallia soveltamalla

Jätin 15.2. Helsingin kaupunginvaltuustossa tällaisen valtuustoaloitteen:

Itäkeskuksen ostoskeskuksen kyljessä oleva Puotinharjun ostoskeskus on menossa peruskorjaukseen. Samaan aikaan sen tonttivuokrasopimus kaupungin kanssa on päättymässä. Ostoskeskus on viime vuosina muodostunut merkittäväksi maahanmuuttajien omistamien liikkeiden keskittymäksi. Edessä oleva peruskorjaus nostaa liikkeiden vastikkeita ja vuokria tavalla, joka tekee ainakin nykymuotoisen toiminnan jatkamisen taloudellisesti vaikeaksi.

Puhoksen kiinteistö on yksityisessä omistuksessa, mutta julkisuudessa on ollut esillä yhtiön halu löytää kiinteistölle uusi kehittäjä. Ostoskeskuksesta ainakin vanha puoli tultaneen säästämään rakannushistoriallisista syistä. Siksi riippumatta kiinteistön omistamisen tulevaisuudesta, sille olisi hyvä löytää kaupallisesti järkevää käyttöä. Kaupungilla on omana pyrkimyksenä kaavoittaa ostoskeskuksen liepeille merkittävästi uutta asuinrakennusoikeutta, joka voi lisästä oleellisesti ostoskeskuksen kaupallista vetovoimaa.

Tällä aloitteella esitetään selvitettäväksi mahdollisuudet sille, että kaupunki lunastaa Puhoksen omistavan yhtiön osakekannan ja muodostaa tämän omistuksen pohjalta Kiinteistö Oy Kaapelitalon tapaan toimivan kiinteistöyhtiön. Se voisi vastata koko aluetta koskevasta kehityshankkeesta siten, että sen operoitaviksi kuuluisivat sekä nykyisen Puhoksen kaupallinen konseptointi (mahdollisuuksien mukaan ostoskekuksen nykyistä kaupallista profiilia hyödyntäen) että sen yhteyteen tulevan lisärakennusoikeuden jalostaminen.

Hankkeen yhtenä elementtinä voisi olla ostoskeskuksen vanhan puolen sisäpihan kattaminen etnisesti profiloituneen kauppahallin toiminnalle sopivaksi. Samalla tulisi selvittää kannattaako ostoskeskuksen vieressä sijaitseva Stoan rakennus liittää uuden yhtiön hallittavaksi, Näin yhtiöllä olisi mahdollisuus erilaisia tiloja ja nykyisten vuokralaisten tarpeita joustavasti yhdistelemällä etsiä taloudellista synergiaa ja tilankäytön toiminnallista tehokkuutta.

Puhoksen tapausta muistuttava tilanne on syntymässä myös Vallilan VR:n vanhalla konepaja-alueella. Tällä aloiteella esitetään selvitettäväksi myös sitä, olisiko Vallilan konepaja-alueen kohdalla mahdollista ajatella kaupungin lunastavan jalostamisen tarpeessa olevat kiinteistöt kaupungin erillisen kiinteistöyhtiön kehitettäväksi. Tässä kohteessa ilmeinen visio olisi kaupunkikulttuurisen tapahtuma- ja ruokaravintolamaailman yritysvetoinen kehittäminen.

Koska molemmissa aloitteen kohteissa on kyse yritystoimintaan ja ruokakulttuuriin liittyvistä hankkeista, ne leikkaavat kaupungin Tukkutori-yksikön toiminta-aluetta. Tukkutori on kuitenkin kaupungin virasto, jonka investoinnit kulkevat investointikatolla rajoitetun kaupungin budjetin kautta. Siksi tällä aloitteella esitetään selvitettäväksi myös sellaista vaihtoehtoa, että Tukkutorin tehtäväaluetta laajenettaisi siten, että se toimisi nykyisten tehtäviensä ohella Kiinteistö oy Kaapelitalon tapaisena, oman toimialueensa erikoiskiinteistöjen yhtiömuotoisena jalostajana.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Tietotekniikkakavallus on osa Helsingin opetusviraston isoa ongelmaa

Helsingin opetusviraston tietotekniikkahankinnosta tehty miljoonakavallus on skandaali. On tärkeä selvittää, ketkä kaikki ovat tässä välistävedosssa oleet osallisia niin kaupungin sisällä kuin ulkopuolisten toimijoidenkin puolella.  Tällainen rikos on tuplahäpeällinen, koska kyse ei ole ”vain” yhteisellä kukkarolla käymistä, vaan se on samalla konkreettisesti  pois lasten oppimiseen tarkoituista resursseista.

Tästä ikävästä asiasta keskusteltiin tiukkasanaisesti myös 1.2. kaupunginvaltuustossa. Jo  nyt on selvää, että tapauksen jälkiselvittely tulee varmasti vaikuttamaan hankintojen seurantaan kaupungin kaikissa hallintokunnissa.

Opetusviraston puolelta on jo tiedotettu uusista käytännöistä,  jotka on otettu viime aikoina käyttöön.  Osa muutoksista on aloitettu jo aiemmin.  Esimerkiksi jatkossa tullaan edellyttämään, että IT-laitteiden inventointi tehdään kouluissa, oppilaitoksissa ja virastohallinnossa neljä kertaa vuodessa, kun se aiemmin oli kerran vuodessa.  Kavalluksen tapaiseen asiaan tämä tuskin vaikuttaisi. Käytännössä yli kymmenen vuoden ajan kestänyt tapahtumasarja ei selvinnyt vuositarkastuksissa, joten tarkastusten tihentäminen ei tässä tunnu tehokkaalta lääkkeeltä ongelmaan.

Paljon tärkempää on siirtää katse opetusviraston toimintakäytännöissä olleisiin ja siellä osin yhä oleviin vakaviin puutteisiin.

Katteettomien tilausten tekeminen tietokonehankinnoista oli mahdollista nimenomaan siksi, ettei kouluissa tiedetty, mitä hankintoja niiden nimiin on oli tehty. Jos kouluilla olisi tiedetty, mitä niille on tulossa, toimitusten perään olisi tietenkin kyselty ja rikos olisi paljastunut paljon aikaisemmin.

Taudinkuva on vielä syvemmällä. Tietotekniikkaan liittyvien laitteiden ja ohjelmien hankinnoissa käytännön tulisi olla se, että suunnitteluosasto, hankintayksikkö ja koulut itse pohtivat yhdessä, mitä tarvitaan ja mihin on määrärahojen puitteissa varaa. Tärkeää on myös varmistaa, että hankittavien laitteiden ja ohjelmien käyttöönotto tapahtuu tehokkaasti ja sovittujen aikataulujen ja tukitoimien puitteissa käytännön opetustyötä kunnioittaen.

Kun varoja on aina liian vähän, on aivan ensiarvoisen tärkeää tehdä priorisoinnit niin, että hankinnat ovat mahdollisimman tehokkaasti koulutyötä tukevia. Sellaisia, mitä kouluissa todella tarvitaan ja siksi varta vasten myös odotetaan.

Kavalluskohun jälkeen minulle ovat monet tutut opettajat valittaneet, että opetusvirastossa on ollut kauan tapana, että kaikenlaista kalustoa toisinaan tulee pyytämättä ja yllättäen ilman käyttöönottosuunnitelmia tai edes teknistä tukea. Saman aikaan tarpeellisina pitkäänkään anottuja laitteita ei näy eikä kuulu, vaikka niiden perään huhuiltaisiin kuinka. Tämä tyytymättömyys on ollut esillä julkisuudessakin.

Se, ettei rikoksia huomata ajoissa on merkki hallinnon ongelmista. Silti veronmaksajien ja koulutyön kannalta vielä vakavampaa on se, että koulujen opettajanhuoneiden kaapeissa lojuu turhia tietokoneita, puhelimia tai tabletteja, joita ei voida ottaa käyttöön huonon suunnittelun ja teknisen tuen puutumisen takia. Se on merkki siitä tehottomuudesta joka tekee rikoksetkin mahdollisemmiksi.

Puhe digiloikasta hallinnon yläpäässä ei vie sitä yhtään eteenpäin kouluissa, jos opettajat kokevat sen vain sanahelinänä ja ylimääräisenä kiusana. Opettajien turhautuminen hallinnon etäisyyteen ei ole muutosvastarintaa. Aidosti edistyksellinen opetushallinto kuuntelisi aina päätöksissään myös opettajia ja oppilaita.

Viimeisen vuoden aikana opetusvirastossa on uuden johdon myötä jo ryhdytty korjaamaan vanhoja rakenteita uuteen uskoon. Uskon, että ainakin välillisesti tämä saattoi olla yksi syy rikoksen paljastumiseen. Kavallusskandaalista voi olla hyötyäkin, jos se auttaa etenemään tällaisella opin tiellä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Kruunuvuoren sillat tukevat Kalasataman merentäyttöjä

Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime elokuussa Laajasalon perukoilta Merihaan kylkeen johtavien Kruunuvuoren siltojen rakentamisesta. Vaikka 259 miljoonan euron hanke hyväksyttiin valtuustossa selvin äänin 63–6, mukaan mahtui tietenkin myös soraääniä siitä, että hanke on liian kallis.

Jotkut ovat myös kritisoineet hanketta siitä, että silta on tarkoittettu vain ratikoille ja kevyelle liikenteelle eikä sinne huolita autoja.

Sillan kustannuksia arvioitaessa on kuitenkin huomioitava muutakin kuin laajasalolaisten  työmatka-ajan väheneminen heidän pyrkiessään kantakaupunkiin tai metron ja paikallisjunien suuntaan. Kysymys on laajemmin joukkoliikenteen houkuttelevuuden vahvistamisesta. Se taas säästää paljon muuten tehtäväksi lankeavista liikennehankkeista.

Esimerkiksi jo vuonna 2002 kaupunkisuunnitteluvirasto laski, että ilman siltaa uuden asuntorakentamisen autoliikennevaikutus vaatii vähintään 120 miljoonan liittymäratkaisun Herttoniemeen Linnanrakentajantielle. Sen nykyistä hintaa voi vain arvailla, samoin muita tieliikenteen puollonkaulojen korjaustarpeita.

Autoja sillalle taas ei kannattanut päästää, koska silloin sillan kantokyvyn olisi pitänyt olla aivan toinen – ja samalla tietenkin sen hintakin olisi merkittävästi suurempi. Autoliikenteen johtaminen sillalle olisi myös johtanut liikenteen sumputtumiseen kantakaupungin katuverkossa.

Kruunuvuoren siltayhteydestä hyötyvät silti myös ne, joiden edelleen on pakko – tai jotka vain haluavat – käyttää työmatkaansa autoa, sillä heidän tarpeisiinsa nykyinen tieverkko riittää paremmin, kun muista autoilijoista merkittävä osa käyttää muita liikennemuotoja.

Lisäksi Kruunuvuoren silloilla on veronmaksajien kannalta maanarvon nousuun liittyviä vaikutuksia. Osa kaupungin siltoihin sijoittamasta rahasta tulee takaisin alueen tonttien myynnistä ja vuokrauksesta saatavasta lisätuotosta.

Mutta ei tässä kaikki. Kannattaa kääntää katse myös Laajasalon puolelta siltareitin toiseen päähän Hakaniemen suunnille. Kruunuvuoren sillat tukevat  myös mahdollisuutta lisätä merkittävästi rakentamista laajenevan Kalasataman alueella.

Vuoden 2015 joulukuussa valtuusto hyväksyi esitykseni. jonka mukaan Hanasaaren voimalaitoksesta luopumisen myötä selvitetään kannattaako Hanasaarta maantäytöillä jatkamalla ja leventämällä lisätä tonttimaan alaa, tehdä ympäristöä viihtyisämmäksi ja korvata Sompasaaresta kantakaupunkiin johtava silta kahdella lyhyemmällä ja edullisemmalla sillalla.”

Esityksen taustalla on tieto siitä, että Kalasataman alueen meren äärellä oleva nykyinen maa-ala on melkein kokonaan merentäytöillä tehtyä. Rantaviiva on elänyt paljon aikojen saatossa. Sen lisätäytöissä ei olisi mitään oleellista luonto- tai kultturiarvoja loukkaavaa.

Nykyisten vesialtaiden mitoitus on tehty satamatoimintojen tarpeiden mukaan. Alueen muuttuessa olisi hyvä miettiä, miten kaupunkikuvallisesti syntyisi laivojen mittakaavan sijaan ihmisten mittakaavan ympäristöä.

Oheisessa kuvassa olen piirtänyt maantäytön niin, että Hanasaaren molemmin puolin sijaitsevista vanhoista altaista tehdään kanavamaisia. Tarkemmalla aluesuunnittelulla kannattaisi tietenkin pohtia tarvitaanko tällaisia pienempiä vesiaiheita ollenkaan vai kannattaisiko niitä tehdä jopa enemmän.

Koska kyseessä tulee olemaan erityisen suosittu asumisalue, olisi kaikin puolin järkevää miettiä käytettävissä olevan tonttimaan lisäystä – jos se vain syntyy taloudellisesti kestävällä tavalla.

Alueen perustaminen ja rakentaminen on joka tapauksessa kallista, mikä tuottaa jo alunperin huolta siitä kuinka sinne saataisi myös kaupungin vuokrataloja ja muuta säädeltyä asuntotuotantoa (kuten hitas- ja asumisoikeusasuntoja yms.) kaupungin asuntopoliittisten linjausten mukaan. Tonttimaan lisäys helpottaisi nimenomaan tässä suhteessa. Samalla syntyisi pelivaraa myös puistojen ja torien osalta viihtyisän alueen tekemiseen.

Maa-alan laajennnuksen myötyä myös Hanasaaresta Merihaan rantaan vievän sillan  osalta säästyisi kustannuksia.  Se voitaisi nimittäin tehdä yhden korkean rakenteen sijaan kahtena matalana siltana, joiden välinen yhteys kulkisi maavaraisena. Tälle täyttömaan osalle sijoitettava uusi raitiovaunupysäkki liittäisi uuden alueen kätevästi raitiovaunuverkkoon.

Miltä merentäytön taloudellinen yhtälö näyttää?

Tässä vaiheessa on vaikea sanoa, miten paljon tonttimaata alueelle olisi saatavissa lisää ja miten paljon merentäyttöjen kustannus lopulta on. Jotain arvioita voi silti luonnostella. Jos uutta maa-alaa saataisi 1o–15 hehtaaria, olisi sen tonteista saatava myyntituotto ainakin sadan miljoonan euron luokkaa. Koska kaikkia tontteja ei myytäisi, pitäisi vuokratonttien vaikutus nettotuottoon laskea erikseen.

Merentäytön tekniset kustannukset ovat varmasti suuria, jopa 50-70 miljoonan luokkaa. Tässä on kuitenkin huomiotava sekin, että nykyinen maa-ala on perustettu konttisataman eikä tornitalojen tarpeita varten ja sen vahvistaminen ja stabilointi veisi joka tapauksessa arvatenkin kymmeniä miljoonia. Laajemman merentäytön toteutuessa teknisten kustannusten nettovaikutus todennäköisesti pienenisi.

Oleellista on ymmärtää, että kaupungin edun kannalta olennaista ei ole merentäytöillä saatava tonttimaan kokonaistuoton mahdollisimman suuri määrä. Toimivan ja asuntojakaumaltaan monimuotoisen uuden asuntorakentamisen mahdollistaminen kaupunkirakenteellisesti keskeiselle alueelle on jo itsessään kaupungin kannalta hyödyllistä.

Ehdotukseni sai kiinteistöviratossa ja -lautakunnassa  suopean vastaanoton., Kaupunkisuunnitteluviraston puolella vastaanotto oli nihkeämpi, erityisesti kaupunkikuvallisista syistä. Itse puolustan yleensä kaupunkihistorian muistumia, mutta tässä nimenomaisessa asiassa olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että esimerkiksi sataman historia voidaan ikuistaa alueelle muilla keinoin kuin vanhoja satama-altaita ja moneen kertaan uudelleen muokattua rantaviivaa suojelemalla.

Kaupunginhallituksen linjauksen mukaan asiaa on tutkittava lisää, mutta se ei saa viivästyttää Kruunuvuoren siltojen toteutusta. Ymmärrän aikatauluun liittyvän huolen ja kustannusvaikutukset hyvin. Juuri siksi lisäselvityksillä on jo kiire.

Minusta juuri tällaisilla ideoilla kaupunki kasvaa oikealla tavalla sekä ylöspäin että tiivistyen. Toisaalta kun aitourbaanit kohdat tehdään nynnyilemättä, oikeisiin luonnonrantoihin ja metsiin on vähemmän syytä mennä mellastamaan kaivinkoneiden kanssa.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Puhoksen ostoskeskuksesta Itä-Helsingin Kaapelitehdas?

Kimmo Oksanen kirjoitti marraskuun lopulla Helsingin Sanomissa, miten Itäkeskuksen kauppakeskuksen vieressä oleva Puhoksen ostoskeskus elää ratkaisevia vaiheitaan nyt tammikuussa. Tämä vuonna 1965 avattu, Erkki Karvisen suunnittelema ostoskeskus oli aikanaan Suomen suurin ostari ja Puhoksen nimestä suunniteltiin jopa ostoskeskusten yleisnimeä.

Itäkeskuksen kauppakeskuksen kasvaessa Puhos on jäänyt omaan katveeseensa kehittymään omalla tavallaan. Kuten vanhoilla ostareilla yleensä, myös siellä rapistuminen ja vuokratason alentuminen on mahdollistanut monipuolista pienyrittäjyyttä. Mutta toisin kuin yleensä, Puhoksessa se ei ole tarkoittanut vain kirpputoreja ja maailmanlopunbaareja. Itäkeskuksen monikulttuurinen pohja on tuottanut sinne erilaista maahanmuuttajayrittäjyyttä: ruokakauppoja, kahviloita ja muita kohtaamispaikkoja, joiden kaupunkikulttuurisen kiinnostavuuden (ja edullisen hintatason) ovat huomanneet monet kantasuomalaisetkin.

Puhoksen nykyisistä erityispiirteistä kertoo jotain sekin, että se on juuri ensi-iltaan tulevan Aki Kaurismäen uuden Toivon tuolla puolen -elokuvan keskeisiä kuvauspaikkoja.

Ostoskeskuksessa toimivat edelleen isoihin ketjuihin kuuluvat päivittäistavarakauppa ja urheilutarvikeliike. Nykyään etenkin sen vanha puoli on kuitenkin jo niin pahasti rapistunut, että lähivuosina edessä on välttämättä peruskorjaus.

Koska kyse on yksityisestä kiinteistöstä, kallis korjausinvestointi on käytännössä pakko rahoittaa ostoskeskuksen liikkeiden maksamista vuokrista ja vastikkeista.  Tämän perustellusti pelätään vaikuttavan siihen, että nykyiset toimijat eivät pysty enää jatkamaan siellä toimintaansa. Toisaalta epäselvää on sekin, että löytyykö sinne ketään muitakaan.

Tein itse jokin aika sitten paljon kannatusta kaupunginvaltuustossa saaneen aloitteen siitä, että Itä-Helsinkiin pyrittäisiin toteuttamaan etnisesti erikoistunut kauppahalli. Hain sille mallia Tukholman Hötorgetilla onnistuneesti toteutetusta ratkaisusta. Ajattelen, että keskittyneen vähittäiskaupan ja supermarketkulttuurin keskellä voisi olla tilaa uudelle, kantakaupungin ulkopuolella sijaitsevalle kauppahallille. Jos sen tarjontaa painoittaisi etnisiin herkkuihin – ruoka kun tuntuu olevan monikulttuurisuuden muoto, joka menee jopa melkin kaikille läpi – se voisi löytää myös oman kaupallisen markkinarakonsa.

Oleellista minusta on, että tällainen halli pitää tehdä juuri Itä-Helsinkiin. Idässä asuu paljon väkeä, mutta harvemmin tänne kehitellään mitään uusia ja innostavia hankkeita. Maahanmuuttajien työllistäminen sopii tähän luontevasti. Lisäksi tällainen hanke antaisi uutta myönteistä sävyä monipuoliseen maahanmuuttajuuteen.

Mielessäni näen myös hiukan liioitellun kuvan, jossa punavuorelaiset kotikokit ja muut kantakaupungin ruokahifistit lähtevät luokkaretkelle ehkä itselle muuten vieraampaan itään.

Ehdotus sai virkamieskoneistossa suopean vastaanoton, mutta käytännössä pulmaksi muodostui sopivan tontin löytäminen Itäkeskuksen ympäristöstä (ehdin ehdottaa sitä hätäpäissäni jopa Tallinnanaukion kattamisen kautta toteutettavaksi). Toisaalta arvattava haaste liittyi siihen, että juuri uudisrakennuksen rakentamiskustannusten vaikutus vuokriin voisi muodostua tavoitellulle pienyrittäjyydelle ylitsepääsemättönmäksi esteeksi.

Minulla oli jo esitystä tehdessäni mielessäni, että hallin voisi tehdä Puhoksen ostoskeskuksen ympärille. Puhoksessa etnisten ja eksoottisten, ruokaan ja muihin tavaroihin sekä palveluihin keskittyvien liikeiden ohella sen keskellä sijaitseva pyöreä kattamaton sisäppiha eli atrium voitaisiin kattaa ja sen alle muodostaa tuoretavaroiden hallikauppaan erikoistuva, useiden yrittäjien jakama liiketila.

Oma esitykseni lähti kuitenkin nimenomaan kaupungin hallinnassa olevien tonttien ja kiinteistöjen kehittämisestä.  Kaupungilla on rajallisesti mahdollisuuksia vaikuttaa yksityisen kiinteisöyhtiön valintoihin.

Nyt peruskorjauksen kaatuessa päälle tilanne on monella tapaaa muuttunut. Asetelmaan vaikuttaa sekin,  että kaupungilla on myös suunitelmia kaavoittaa Puhoksen nurkille uutta rakennusoikeutta asumiseen.

Koska ympäröivä rakennuskanta on korkeaa, uudet asuintalotkin voisivat olla korkeita. Kaavoituksessa ostoskeskuksesta säästettäneen varmasti vähintään vanhimmat osat, mutta mieluummin enemmänkin, jos liiketaloudellista tarvetta voidaan osoittaa. Uusi rakentaminen toisi varmasti ostoskeskukselle lisää asiakkaita, mutta valittavasti peruskorjauksen linjasta ja vuokriin vaikuttavista kustannuksista riippuu millaiseksi ostoskeskuksen tulevaisuus muodostuu.  Siinä keskeisessä asemassa ovat tietenkin omistajat.

Ostoskeskuksesta omistavat kolme neljäsosaa suuret toimijat eli Kesko, S-ryhmä, Ilmarinen ja Sponda. Omistajia tuskin kiinnostaa omien toimialojensa taustaa vastaan  tällaisen kiinteistön ja siihen mahdollisesti liittyvän asumisen jalostaminen kokonaisuutena.  Ostoskeskukselle onkin etsitty uutta ostajaa, jolla olisi visio siitä, miten peruskorjaus voidaan toteuttaa, ja ketkä siellä sen jälkeen pystyvät parhaiten harjoittamaan liiketoimintaa.  On kuitenkin erittäin epäselvää löytyykö hankkeelle toimivaa muotoa yksityisten toimijoiden käsissä.

Mitä kaupunki voisi tehdä kehittääkseen Itäkeskuksen aluetta niin, että yhdeksi profiilihankkeeksi otettaisiin etnisesti painottuvan kauppahallin luominen?

Ensiksi kaupungin tulee varmistaa, että ostoskekuksesta säästetään kaupallisesti toimiva kokonaisuus, eikä vain kaikkein vanhimpia osia ikään kuin muistumina. Toiseksi on tärkeää huomioida, miten uusi asumiseen, liiketoimintaan tai muuhun käyttötarkoitukseen osoitettu rakennusoikeus tukee ostoskeskuksen elinvoimaisuutta.

Toisaalta kun Puhoksen vuokrasopimus on tulossa uudelleen päätettäväksi, tässä vuokrasopimuksessa maavuokraa voidaan tarvittaessa kohtuullistaa, jos sopimukseen liittyy kiinteistön liiketoimintatuottoja syövä käyttötarkoituksen rajaus. Tässä tapauksessa tällaisia tekijöitä voisivat olla määräykset siitä, että tietyn osan liikkeistä pitää olla tietyllä tavalla kuvattujen pienyrittäjien käytössä ja että atriumista pitää muodostaa katettu myyntitila hallitoimintaa vastaavaan tarkoitukseen.

Tietenkin kaupunki voisi mennä vielä pidemmällekin. Mikäli Puhoksen kehittämiseen ei löydy yksitystä toimijaa, kaupunki voisi ostaa määrävän aseman kiinteistöyhtiöstä ja ryhtyä itse sen kehittäjäksi.

Yhtä lailla kaupunki voisi lunastaa koko kiinteistön käypään arvoonsa (joka rakennusten korjausvelan takia ei ole kovinkaan suuri) ja muodostaa sitä hallinoimaan kaupungin omistaman kiinteistöyhtiön. Sen mallina voisi toimia nykyinen Kiinteistö Oy Kaapelitalo joka tällä hetkellä pyörittää Kaapelitehtaan ohella Suvilahden vanhaa tehdasluetta. Se samalla kehittää niitä uusiokäyttöön etenkin kulttuurin näkökulmasta, mutta myös kaupallisen liiketilan vuokraamisen tuottoja hyödyntäen.

Kaupungin omistus ei tietenkään ratkaisisi suoraan peruskorjauksen ksustannuksiin liittyviä ongelmia. Jos kuitenkin yhtiölle luovutettaisi – jollakin asianmukaiseksi katsottavalla hinnalla – uutta rakennusoikeutta jalostettavaksi, se voisi kehittää Puhosta tietystä kokonaisideasta käsin ja rahoittaa sitä osittain myös muista hankkeista saatavilla tuotoilla ja synergialla.

Tähän yhtiöön voitaisiin liittää myös Stoan kulttuurikeskuksen nykyinen rakennus, jolloin sitäkin voitaisi kehittää osana tätä alueellista kokonaisuutta. Tämä myös mahdollistaisi entistä monipuolisemmin kaupungin ja yksityisten toimijoiden palvelujen lomittamisen.

Kaupungin kiinteistöpolitiikassa ja kaupunkikulttuurin kehittämisessä tarvittaisiin enemmänkin tällaisia julkisen ja yksityisen puolen raja-aitoja ylittäviä hankkeita. Kaupungilla on harvoin varaa käynnistää veronmaksajien rahoilla uusia suuria kiinteistöhankkeita. Toisaalta hajallaan olevat pienet toimijat pystyvät harvemmin kokoamaan yhteen kekoon sellaista pääomaa, jotta tällaisia isoja hankkeita saadaan eteenpäin. Siksi kaupungin kannattaisi etsiä mahdollistajan roolia, missä aktiivinen alueiden ja kiinteistöjen kehittäminen yhdessä luo edellyyksiä pienille yrityksille ja kulttuuritoimijoille.

Aivan vastaava toteutustapa olisi mahdollinen myös paljon keskustelua herättäneen Konepajan Brunoa koskevassa tapauksessa. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Helsingin muissa kunnissa omistamien viheralueiden myynti meni uusiksi

Helsinki omistaa paljon kiinteistöjä muiden kuntien alueilla. Ne ovat usein luontoarvoiltaan arvokkaita virkitysalueita.  Kaupungilla on pitempään ollut linjauksena myydä ne kiinteistönsä, joille ei ole osoittaa omaa käyttöä.  Siksi on loogista, että näitäkin alueita on mietitty tästä näkökulmasta.

Tänään keskiviikkona (12.1) kiinteistölautakunnassa  käsiteltiin suunnitelmaa Helsingin ulkokunnissa omistamien kiinteisöjen luovutusten valmisteluohjeeksi. Se kuitenkin palautettiin vihreiden esityksestä ja äänin 5–4 uudelleen valmisteltavaksi.

Siihen oli hyvät perusteet.

Pohjaesityksessä kohteet jaettiin neljään eri koriin arvioidun käyttötarkoituksensa mukaan. Ensimmäinen kori oli siinä osoitettu kohteille, jotka on tarkoitus jatkossakin pitää kaupungin omassa käytössä. Toiseen koriin kuuluivat kehitettävät kohteet, joita kannattaa kaavallisesti ja muuten jalostaa ennen lopullista myyntiä. Esityksen kolmannessa korissa olivat suoraan myyntiin soveltuvat kohteet ja viimeisen korin kohteita oli tarkoitus myydä virkistyskäytön jatkumisen mahdollistamiseksi nimenomaan virkistyskäyttöä kehittäville ja ylläpitäville tahoille.

Ajatus tällaisesta korituksesta on sinänsä kannattava. On myös järkevää, että osa kohteista myydään tahoille, joilla on enemmän mahdollisuuksia niiden hyödyntämiseen ja vaalimiseen. Jopa virkistysalueiden kohdalla usein on perustelua, se että ensi sijassa  kukin kunta huolehtii oman alueensa virkistysalueiden kehittämisestä.

Suurin ongelma esityksessä liittyi kuitenkin ylikunnallisen luonnonsuojelunäkökulman ohittamiseen. Tästä huolesta esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto kirjelmöi lautakunnalle. Esityksestä näkyi, että kiinteistövirastolla on ollut koritusta tehdessään rajallisesti tietoja kohteiden luonnonsuojelullisista arvoista. Osasyy tähän on siinä, että näitä muissa kunnissa olevia alueita ei ole Helsingin toimesta koskaan kovin tarkkaan invenoitu.

Tarkemmalla syynillä huomaa kyllä, että esimerkiksi Nuuksion kansallispuistoon liittyvät alueet ovat sellaisia, ettei niitä missään tapauksessa pitäisi myydä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin valtiolle osaksi muutenkin suuren suosion takia pieneksi käynyttä kansallispuistoa.

Toisaalta myytävien koriin ovat päätyneet esimerkiksi merkittäviä luonto- ja virkistysarvoja sisältävät Ketunkorpi (Espoo, 51,51 ha), Ridasjärven rakentamaton rantapalsta (Hyvinkää, 3,16 ha) ja Kauhalan ulkoilualue (Kirkkonummi, 247, 98 ha). Kehitettävien koriin taas ovat pulmallisesti sijoitettu vaikkapa Outamon palstan pääpalstan länsiosa (Lohja, 39 ha), Outamon Myllylammen palsta (Lohja, 19 ha) sekä Granön saari (Sipoo, 136,18 ha).

Lisäksi nykyään kaupungin kesämaja-alueeksi vuokrattu Varsasaari on merkitty kehitättävien alueiden koriin, jolloin sen käyttytarkoitus tulisi aikanaan muuttúmaan. Tämä on kysymys, mistä ennen kehitystyön käynnistämistä pitäisi käydä laajempi tavoitekeskustelu.

Vihreiden palautusesityksen muotoilu oli seuraava: Palautetaan uudelleen valmisteltavaksi siten, että koreihin lisätään uusi kori ”Luonnonsuojelutarkoituksessa säilytettävät tai luonnonsuojelutarkoitukseen myytävät tai vaihdettavat alueet” ja kohteiden koritus valmistellaan tältä pohjalta uudestaan. Kohteiden luontoarvoja koskevaa tietoa täydennetään tarvittaessa uusilla kartoituksilla sekä luonto- ja virkistysasiantuntijoiden kuulemisella.

Tämä tarkoittaa, että asia valmistellaan uudestaan niin, että kaikki kohteet kammataan tarkemmin luonnosuojelunäkökulmasta ennen päivitettyä koritusta. Uuteen eli viidenteen koriin voidaan laittaa ilmeisten alueiden ohella ne kohteet. joissa ennen muita mahdollisia päätöksiä on tehtävä kunnon luontoarvojen kartoitus.

Tälla tavoin valmisteltuna esitys voidaan tuoda lautakuntaan uudelleen päätettäväksi. Kannattaa huomioida, että kyse on nimenomaan valmisteluohjeesta, ei varsinaisista myyntipäätöksistä.  Tarkoitus alunperinkin on ollut, että varsinaiset myyntipäätökset tehdään kunkin kohteen osalta erikseen.

Minusta lautakunnan päätös oli hyvä. Helsingin pitää kantaa vastuunsa etenkin Etelä-Suomen metsiensuojelun perusteiden selvittäjänä. Olisi hätiköityä siirtää tämä vastuu mahdollisille ostajille – vaikka kyseessä olisivat toiset kunnat.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Helsingin pitäisi tukea ryhmärakennuttamisen laajenemista

Helsingissä asuminen maksaa liikaa. Siksi on rakennettava lisää kaupungin vuokrataloja ja muidenkin hallintamuotojen asuntoja.  Tässä tilanteessa tarvitaan myös tuoreita ideoita.

Kaupunginvaltuusoton hyväksymässä maankäytön ja asumisen ohjelmassa linjataan, että ”asuntorakentamisen kehittämisessä tulee edistää myös erilaisia rakentamisen tapoja tukemalla mm. omatoimista rakennuttamista ja rakentamista sekä ryhmärakennuttamista”. Viimeksi mainitulla eli ryhmärakennuttamisella tarkoitetaan sitä, että joukko kotitalouksia ryhtyy – usein asuntoyhtiömuotoisen hankeen muodossa – palkkaamansa konsultin avustuksella rakennuttamaan yhteistä taloa, joka voi hyvin olla vaikka suurempikin kerrostalo.

Ryhmärakennuttamisen hyöty on siinä, että asuntojen loppuhinnasta jää pois kaupallisen rakennuttajan voittokate, joka kuumentuneilla asuntomarkkinoilla voi varsinkin halutuilla alueilla olla erittäin suuri.  Asukaslähtöisessä hankkeen suunnittelussa myös kotitalouksien omat toiveet voivat vaikuttaa lopputulokseen enemmän kuin normaalisti.

Tämän rakennuttamistavan ongelma taas on siinä, että hankeeseen sitoutuminen vaatii enemmän paneutumista kuin tavanomainen asuntonäytöissä kiertäminen. Toisaalta hankkeisiin ryhtyjille syntyy taloudellisia riskejä.

Uusien ryhmärakennuttamishankkeiden käynnistämistä erityisen usein jarruttaa se, että rahoituslaitokset eivät helposti anna lainaa keskeneräisille hankkeille niin, että rakenteilla oleva talo voisi toimia lainan vakuutena. Tästä syystä projekteihin pystyvät yleensä lähtemään vain sellaiset taloudet, joilla on muuta varallisuutta tai takaajia hankkeen lainan vastineeksi.

Tämän takia kaupungin kannattaisi luoda malli, missä se antaisi erikseen määritellyin kriteerein toteuttamiskelpoisiksi todetuille asuntoyhtiömuotoisille ryhmärakennuttamishankkeille rakentamisaikaisen lainatakauksen. Käytännössä tämä edellyttäisi, että kaupungin tonttiosastolle nimettäisi ryhmärakennuttamisen asiamies, joka käy läpi kaikki takausta hakevat hankkeet. Tämä olisi pieni panos kaupungin rakentamisen monipuolistamiseen liittyvien tavotteisen toteuttamiseksi. Tehtävänkuvaan voisi hyvin liittää myös muiden asukaslähtöisten asuntorakentamishankkeiden ja kaupungin tonttipolitiikan yhteensovittamista.

Kuntalain mukaan kaikki takauspäätökset pitää päättää valtuustossa ja niille on esitettävä riittävä vakuus. Ei kuitenkaan olisi mikään ongelma tuoda tällaisia takauspäätöksiä valtuustoon kootusti vaikka puolen vuoden välien. Takauksien laukeamisen riskit taas ovat vähäisiä, jos hankkeiden realistisuus on asianmukaisesti tarkistettu. Toisaalta jos näin joskus odottamattomasti kävisi, kaupungin oma rakennettujana  toimiva ATT eli Asuntotuotantotoimisto pystyisi todennäköisesti saattamaan tällaisen kohteen valmiiksi esimerkiksi hitaskohteena, jonka myymisellä kaupunki voisi paikata takauksen laukeamisesta muuten seuraavan tappion.

Ryhmärakennuttamiskohteiden mahdollinen takaaminen ei asettaisi kuntalaisia eriarvoiseen asemaan. Päinvastoin. Tällä menettelyllä kyseinen asuntojen luomisen muoto mahdollistuisi entistä useammalle taloudelle.

Laajanevana toimintona ryhmärakennuttaminen lisäisi kohtuuhintaisen ja asukaslähtöisesri suunitellun omistusasumisen tarjontaa Helsingissä. Pitemmän päälle se saattaisi myös luontevalla tavalla korvata vakaviin hankaluuksiin joutunutta hitas-järjestelmää.

 

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Lähiön voimaa eduskuntaan

YLE:n tuoreessa uutisessa kerrottiin, miten lähiöitä usein mollataan suotta asuinympäristöinä median ja lähiöitä huonosti tuntevien kommentoijien taholta. Perinteisesti lähiöt mielletään vain köyhien kansoittamiksi ja päälle kaatuvilla sosiaalisilla ongelmilla kyllästetyiksi. Tämä kuva on liioiteltu ja lähiöistä käsin huonosti tunnistettava.

Me lähiöistä kotoisin olevat ja siellä asuvat osaamme kyllä arvostaa omaa ympäristöämme.
Siitäkin huolimatta, että meille on tuttua se, mistä YLE:n jutussa myös varoiteltiin: kuilu suomalaisten asuinalueiden välillä saattaa olla syventymässä.

Helsingissä alueellinen eriytyminen on ollut pitkään paljon vähäisempää kuin eurooppalaisissa pääkaupungeissa yleensä, Tukholma mukaan lukien. Tiettyjä oireita muutokseen on kuitenkin ollut nähtävissä.  Se taas ei ole lähiöiden, vaan toteutetun politiikan vika. Tätä politiikkaa tehdään ensisijassa kaupunginvaltuustoissa, mutta sen suuntaviivoja ja työkaluja ohjataan myös eduskunnan taholta.

Lähiöiden hyviä puolia pitää siksi vahvistaa.  Tähän on olemassa hyviä työkaluja: 1) asukasperheiden monipuolisuutta turvaava asuntopolitiikka, 2) kaupunkimetsien ja alueiden kulttuuriarvojen vaaliminen, 3) tasa-arvoinen ja laadukas peruskoulu kaikille, 4) terveys- ja sosiaalipalvelujen tasapuolinen saatavuus ja 5) toimiva joukkoliikenne.

Monipuolisella asukaskunnalla tarkoitan, että eri alueille rakennetaan tasaisesti niin omistus- kuin vuokra-asuntojakin. Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja saadaan lähinnä kaupungin rakennuttamien vuokra-asuntojen kautta. Eduskunta päättää arava-vuokrajärjestelmän ehdoista ja on siinä suhteessa avainasemassa vuokra-asuntojen rakentamisen suhteen. Asumisen kustannusten alentamisesta kirjoitan lisää täällä. Ja erikseen ikääntyneiden asumisesta täällä.

Asuntorakentamisen paine uhkaa usein viheralueita ja kaupunkimetsiä. Ratkaisujen avaimet ovat kaupungilla. Helsingin valmistuva yleiskaava sisältää monia kriittisiä kohtia. Olen sitä mieltä että kaupunginvaltuuston tulisi yleiskaavan yhteydessä hyväksyä tarkempi oikeusvaikutteinen viheraluesuunnitelma, jonka rajauksissa turvattaisi tärkeiden kaupunkimetsien rajat ja kulttuurihistoriallisten muistumien säästyminen.

Laadukkaan ja tasa-arvoisen peruskoulun turvaaminen edellyttää lähikoulujen puolustamista. Positiivisen diskriminaation keinoin lisätukea ja vahvistettuja soveltuvuusluokkia pitää viedä sinne missä koulun haasteet ovat suurimpia. Moniammatillisen varhaisen puuttumisen keinoin pitää estää koulupudokkuuden kehitystä.  Tässä tarvitaan lainsäätäjän ja kunnan vahvaa yhteistyötä.

Terveys- ja sosiaalipalvelujen tasapuolisella jaolla tarkoitan sitä, että alueille on tarjottava niitä suhteessa kysyntään ja tarpeeseen eikä väestön määrään. Toisilla alueilla on enemmän vanhoja ihmisiä, toisilla käytetään enemmän työterveyshuoltoa ja yksityisiä palveluja. Siksi niillä alueilla joissa tarve on suurin, on oltava myös palvelujakin enemmän. Tästä kirjoitan lisää täällä. Eduskunnassa kesken oleva sote-uudistus pitää tehdä niin, että Helsingin sote-palveluja ei ylikunnalliselta tasolta ryhdytä leikkaamaan.

Joukkoliikenteestä vastaa osaltaan kaupunki, osaltaan ylikunnallinen HSL ja valtakunnallisten liikenneinvestointien kautta myös eduskunta. On  oeleellista että tuleva eduskunta tukee Helsingin seudun joukkoliikenteen suuria raideratkaisuja.

Ennen viime kunnallisvaaleja tein laajemman lähiöohjelman, joka löytyy täältä.  Sitä olen pyrkinyt toteuttamaan roolissani neljännen kauden kaupunginvaltuutettuna. Jos minut valitaan eduskuntaan, teen kaikkeni, että näitä asiota pidetään esillä myös valtakunnallisen asunto-, sosiaali- ja terveys- ja ympäristöpolitiikan alueilla.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

16.4. klo 17–18 Laajasalon Saaremme Puodissa

Vaalipaneeli lähialueiden ehdokkaiden kesken luomukauppa Saaren Puodissa, osoite Ylikyläntie 3

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Isänmaan asialla

Toisin kuin yhä toisinaan tulkitaan, vaatimus vanhojen metsien suojelun tuntuvasta lisäämisestä Suomessa ei ole mitään luontoaktivistien ääri-idealismia.  Se perustuu YK:n biodiversitteettisopimukseen, johon Suomikin on sitoutunut.

Keskustelu luonnonsuojelusta on Suomessa jumiutunut kuitenkin usein perinteisille  asennebarrikadeille.  Siihen liittyy aina muutakin kuin faktojen hallintaa.  Puhe metsistä, energiaratkaisuista tai vaikka susista on helposti myös paatosta maailmankuvasta yleensä.

Esimerkiksi muutama päivä sitten Iltalehti otsikoi, kuinka ”susilauma teki karua jälkeä” saaliksi joutuneesta peuraparasta. Jutusta puuttui vain huokailu siitä, kuinka raa’an rikoksen tekijät pakenivat paikalta ennen poliisin ja ambulanssin tuloa. Tosielämän oikeilla uutiskriteereillä skuuppiin olisi ollut aihetta vasta, jos peura olisi raadellut susilauman.

Luonnosta voi vieraantua myös ympäristöammattilainen. Olin 90-luvun lopulla Luonto-Liiton pääsihteerinä erään metsäyhtiön päättäjätapaamisessa, missä isännöivä ympäristöpäällikkö vannoi taimikkojen luontoarvoihin luonnontilaisiin metsiin nähden, koska taimikoissa on helpompi kulkea jalkaisin ja metsätieltä ajavaan autoon hirvet näkyvät kauempaa.

Sovelsin sittemmin tuon ympäristöpäällikön näkökulmaa osallistuessani Päättäjien Metsäakatemian kenttäkurssille. Keksin kurillani ehdottaa, että Venäjän vastaisen rajan tuntumaan kannattaisi muodostaa laaja vanhojen metsien suojeluverkosto – ei siis tietenkään siksi, että se olisi Venäjän puolen suurempien vanhojen metsien vyöhykkeiden jatkeena luonnonsuojelullisesti perusteltua, vaan –  koska se voisi toimia myös taimikkoa paremmin mahdollisen puolustustaistelun suojamaastona. Hetken hiljaisuuden jälkeen paikalla ollut Maanpuolustuskorkeakoulun edustaja ilmoitti tukevansa ehdotustani.

Metsät, talonpoikainen itsemääräämisoikeus ja isänmaallisuus liittyvät monimutkaisella tavalla yhteen. Samoina Luonto-Liiton aikoinani 1990-luvun lopulla saattoi Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja vaatia iltapäivälehden  haastattelussa, että maanpettureiksi luonnehdituilta metsäaktivisteilta tulisi ottaa kansalaisoikeudet pois. Kun tapasin sattumalta seuraavana päivän saman etujärjestön uuden viestintäpäällikön, tämä ryhtyi pahoittelemaan pomonsa ”värikästä” kielenkäyttöä. Tästä aidosta ammattilaisuudesta innostuneena kerroin hänelle asiassa ilon olevan kokonaan meidän puolellamme ja väitin meidän jo kääntäneen artikkelin saksaksi ja lähetteneen sen Eurooppaan paperinostajille.

Maailma muuttuu ja ymmärrys suomalaisten vanhojen metsien suojelun tarpeista on tänään jo selvästi toinen. Mutta mistä asiassa on tarkemmin kyse?

Suomen allekirjoittaman YK:n biodiversiteettisopimuksen mukaan meidän pitäisi suojella metsistämme 17 prosenttia, kun nykyinen luku koko maassa on viisi. Yhdeksään prosenttiin päästään, jos lasketaan myös vähäpuustoiset  ympäristöt.  Runsaslajisemmassa Etelä-Suomessa metsistä on suojeltu vain kaksi prosenttia.  WWF:n mukaan Suomen metsissä elää yli 800 uhanalaista lajia ja toiset 800 lajia on uhanalaisuuden kynnyksellä.

Kun Etelä-Suomessa säästyneitä vanhoja metsiä ei enää juurikaan ole, pitäisi yrittää säästää myös ylipäänsä suojelun arvoisista metsistä.  Ajan kanssa ne voisivat sitten kehittyä luonnontilaisina uusiutuviksi metsiksi.

Näistä luvuista pitäisi nähdä sekin, että metsien suojelun parantamisen vaatimus ei tarkoita, että meidän tarvitsisi luopua metsätaloudesta sinänsä.

Eikä siinä kaikki. Erityisen vinoon asetelmaa vetää se, että valtio-omistajan Metsähallitukselle antama toimeksianto on vakavan skitsofreeninen. Sen nykyisillä metsätalouden tuloutustavoitteilla ei voida enää noudattaa kaikkia sille asetettuja yhteiskunnallisia velvoitteita, joihin kuuluu myös luonnon monimuotoisuuden ja virkistysarvojen säilyttäminen.

Lisäksi valtio ostaa Metso-ohjelmassa kalliilla yksityisiltä huonompia metsiä, kuin mitä Metsähallitus hakkaa tai jopa myy Etelä-Suomessa. Samalla kaadetaan myös sellaisia metsiä, joiden kansantaloudellinen arvo muiden elinkeinojen – ei vähiten matkailun tai luontaiselinkeinojen – kannalta olisi merkittävästi suurempi kuin sieltä saatavan puutavaran arvo. Paljon fiksumpaa ja taloudellisempaakin olisi suojella ne valtion jo omistamat arvokkaat kohteet.

Sivuuttaa ei kannata sitäkään, että yleensä metsäkiistoissa on kyse juuri niistä  jylhistä luonnon maisemista, jotka kansallistaiteilijamme ovat tallentaneet Ateneumissakin pysyvästi esillä oleviin teoksiin ja joista tarinoita kertoo vaikkapa Aleksis Kivi.  Ei ole pitkä aika siitä kun nimenomaan luonnonsuojelijoita moitittiin epäisänmaallisiksi oman pesän likaajiksi. Voisi yhtä hyvin kysyä, kumpi on kunniakkaampaa, puolustaa näitä metsäisen kansallisympäristömme viimeisiä sirpaleita vai kaataa niitä istutusmetsien jatkeena sellukattilaan lähinnä vuosittaisten hakkuukiintiöiden takia?

Pitemmälle silti  päästään, jos osapuolten välisten syyttelyjen sijaan katsotaan  yhdessä, miten luonnonsuojelullisesti ja kulttuurisesti arvokkaiksi todettujen metsien säästäminen voidaan ratkaista.  Olen varma, että kansallisten myyttien avaamisen jälkeen itse ratkaisut ovat helpompia.  Kyse ei todellakaan ole metsäteollisuuden alasajosta, vaan jo tehtyjen luonnonsuojelusitoumusten toteuttamisesta.

Jos minut valitaan eduskuntaan, lupaan tehdä kaikkeini Suomen viimeisten vanhojen metsien suojelemiseksi. Samalla kyllä haluan hoitaa myös kuntoon sen soidensuojeluohjelman, jonka Kokoomus häpeällisesti päätti keskeyttää, vaikka hanke oli valmisteltu jo toteutusvaiheeseen ja jolle oli varattu varatkin.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

15.4. klo 7.30-9.00 Kontulan metroasemalla

jakamassa vaaliesitteitä

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

15.4. klo 15.30-17.30 Oulunkylän ostoskeskuksessa

Helsingin vihreiden teltalla

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

14.4. klo 7.30–9.00 Myllypuron metroasemalla

Vihreiden raidekampanjan merkeissä

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

13.4. klo 7.30–9.00 Itäkeskuksen metroasemalla

Tapaamassa äänestäjiä.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

10 ehdotusta kulttuuripolitiikan terästämiseksi

1) Valtion tukea kulttuurilaitoksille, taiteilija-apurahoja ja vapaan taidekentän projektitukia tulee lisätä. Tekijänoikeussäädöksillä on turvattava taiteilijan oikeudet omiin töihinsä.

2) Taiteilijoiden sosiaali- ja eläketurvaa on vahvistettava ja heidät tulisi rinnastaa lähtökohtaisesti palkansaajiin eikä yrittäjiin. Taiteilijoiden verokohtelua pitäisi parantaa laatimalla vero- ja työvoimaviranomaisille selkeämmät ohjeistukset, miten taiteilijuus ammattina otetaan nykyistä yhdenmukaisemmin ja oikeudenmukaisemmin huomioon.

3) Kulttuuriviennin (Frame, MES ym.) ja kirjallisuuden käännösrahoja pitää lisätä leikaamisen sijaan. Eri alojen taiteen viennin kulttuuriset ja yhteiskuntataloudelliset merkitykset ovat suuria.

4) YLE:n rahoitus on turvattava ja sen toiminnassa on painotettava nimenomaan laadukkaan journalistisen ja kulttuurisen sisällön tuottamista.

5) Kirjojen ja lehtien ALV:ta ei saa nostaa ja vastaavien digimuotoisten julkaisujen ALV pitää tasoltaan rinnastaa näihin. Kulttuuri- ja mielipidelehtien avustukset tulisi nostaa Ruotsin tasolle. Mediatukia koskeva laajempi kirjoitukseni löytyy täällä.

6) Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten kunnostamiseen tarvitaan lisää resursseja ja nykyarkkitehtuuria tulee edistää julkisilla suunnittelukilpailuilla – joita tulisi järjestää muidenkin kuin uusien kulttuurirakennusten kohdalla. Samalla tulisi huolehtia että taiteen sisällön tuottamisen tuki on linjassa rakennushankkeisiin satsaamisen kanssa. Esimerkkitapaus Guggenheimista lisää täällä.  Tanssitalosta, Keskustakirjastosta ja muista kulttuuritalohankkeista lisää täällä.

7) Kotimaisen draama- ja dokumenttielokuvan määrärahoja tulee lisätä.

8) Lisää työ- ja esitystiloja vapaalle kentälle.  Etenkin Helsinkiä ja muita suuria kaupunkeja tulisi kannustaa taiteilijoiden työhuoneiden ja esitys/näyttelytilojen kautta tapahtuvaan alueelliseen kehittämiseen. Tästä lisää täällä.

9) Peruskoulujen taidekasvatuksen edellykset pitää turvata. Visuaalisuutta korostavassa kulttuurissamme ei ole varaa leikata kuvataiteen opetuksesta. Muidenkin taito- ja taideaineiden opetuksen laatu, määrä ja valinnanvara on turvattava kouluissa. Koululaisryhmien liikkuminen julkisessa liikenteessä pitäisi mahdollistaa muuten kuin opetuksen määrärahoilla – tästä lisää pääkaupunkiseutua koskien esimerkin muodossa täällä.

10) Taiteen koulutuksessa tulisi painottaa myös työllistämisen erilaisia mahdollisuuksia eikä koulutuspolitiikassa saa rinnakkaisten tutkintojen tekemistä siksikään rajoittaa. Tästä lisää täällä.

Eikä siinä kaikki. Vaikka taide ja kulttuuri ovat usein yhteiskuntataloudellisesti kannattavia sijoituskohteita, on muistettava että niiden merkitystä ei voi mitata suoraan rahassa.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Miksi Tuomas Rantanen olisi hyvä kansanedustaja – suosittelijat kertovat

Ehdokkaani pitää olla taitava poliitikko. Se voi kuulostaa joidenkin mielestä pahalta, mutta todellisuudessa poliitikolle on kuitenkin välttämätöntä osata tehdä politiikkaa, siis yrittää saada aikaan mahdollisimman hyviä päätöksiä. Sen lisäksi pitää tietenkin olla paljon järkeä ja suuresti sydäntä, että valitsee oikein asiat ja niiden suunnat, pystyy hahmottamaan isoja kokonaisuuksia ja toisaalta ottamaan todesta myös pienet. Mikään näistä yksin ei riitä. Tunnen Tuomaksen yli 20 vuoden ajalta, ja tiedän, että hänen harkintansa ja selvitystyönsä varaan voin huoletta jättää kauden aikana eduskunnassa esiin tulevat asiat. Hänellä on taitoa, järkeä ja sydäntä tuhansien ihmisten tarpeiksi.”

susse-huhta
Susse Huhta
Äidinkieli ja kirjallisuus sekä suomi toisena kielenä -opettaja, äiti Itä-Helsingistä

Tuomas on harvinainen tapaus siinä, että hän ajattelee tinkimättömän selkeästi ja rautaisen analyyttisesti, mutta osaa silti kuunnella ja ottaa toisten mielipiteitä huomioon. Tuomaksella faktat ratkaisevat, oli sitten kyse isoista asioista, kuten perustulosta, tai pienistä asioita. Olen tuntenut Tuomaksen Ydin-lehden toimituksesta 1990-luvun alusta alkaen ja aina ihaillut hänen tapaansa lähestyä politiikkaa ja päätöksentekoa.”

heikki-hiilamo
Heikki Hiilamo
Sosiaalipolitiikan professori

Tuomaksen pitkä kokemus kunnallispolitiikasta on meidän helsinkiläisten etu. Hän tietää tavallisen perheen arjen ja siihen vaikuttavat seikat sekä puolustaa minullekin tärkeää tasalaatuista peruskoulutusta. Tuomas paneutuu politiikassa käsiteltäviin asioihin huolella eikä tee päätöksiä ilman taustatietoja. Kansanedustajana hän olisi äänestäjien lähellä ja tavoitettavissa.”

johanna-aydemir
Johanna Aydemir
Perheenäiti ja naapuri

Tuomas on tehnyt pitkän rupeaman Helsingin kunnallispolitiikassa ja kohonnut poikkeuksellisen laaja-alaiseksi ja asiantuntevaksi päättäjäksi. Tuomas mallia 2015 on tasapainoinen yhdistelmä kokemusta ja näkemystä, tietoa ja tunnetta, Roihuvuorta ja maailmaa.”

pekka-sauri
Pekka Sauri
Apulaiskaupunginjohtaja, Helsingin kaupunki

Tuomas on aina ollut vankka kulttuuripersoona: vaadimme lisää punk-bändejä ja tanssiteatteria Vanhalle ylioppilastalolle, ja sen Lehtikahvilalle pidempiä aukioloaikoja – nykyinen kasinotalouden hurmio Vanhalla olisi harmaannuttanut 90-luvun kutrimme. Tuomas on myös kirjanoppinut, joka osaa hehkuttaa, kun jokin kirja oikein innostaa, ja häntähän innostavat isot pinot. Pitkien ja äärettömän syvien opintojemme alkuvaiheessa suosikkejamme olivat Simone de Beauvoir ja Virginia Wolf. Ja vielä nykyäänkin Tuomas putoaa tuolilta, jos mainitsee Susan Sontagin. Eli tietysti hän on feministi. Tasa-arvon taistelija.”

iida-simes
Iida Simes
Kirjakauppias

Tuomas Rantasen poliittisessa toiminnassa näkyy ymmärrys kulttuurin merkittävästä roolista yhteiskunnan kehittymisessä. Rantasella on näkemystä sille, että vitaali yhteiselämä edellyttää niin taiteen, ihmisten kuin luonnonkin elinehtojen turvaamista. Edelläkävijä monessa mielessä. Kannatetaan Rantanen eduskuntaan!”

terike-haapoja
Terike Haapoja
Kuvataiteilija

Tutustuin Tuomakseen vuonna 1990, kun teimme HYY:ssä yliopiston hallinnonuudistusta. Kolme vuotta istuimme yhdessä myös yliopiston konsistorissa. Jo tuolloin minuun teki suuren vaikutuksen hänen kykynsä ottaa haltuun isoja asiakokonaisuuksia. Tuomaksen laaja-alaisuus näkyy hänen kiinnostuksessaan niin vanhusten yhteisöllisyyteen, asumisen hintaan kuin kulttuurikentän ongelmiinkin. Hän on aina ollut myös kansalaisaktivisti. Roihuvuoren asukasaktiivisuuden synnyttämisessä hän on ollut yksi oleellinen tekijä ja lisäksi hän on vastannut Roihuvuoren kylälehden kustantamisesta.
Hän ei koskaan ole populisti eikä välttele vaikeitakaan päätöksiä, päinvastoin. Tiedän, että monipuolisuuden, uutteruuden ja asiakeskeisyyden ansiosta Tuomasta arvostavat myös monet kaupungin virkamiehet ja muiden puolueiden edustajat. Hän on ollut aina käytettävissä myös kaupunginvaltuutettuna, kun olen Roihuvuori-aktiivina eksynyt Helsingin hallinnolliseen viidakkoon. Suomalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään vahvistuu, jos eduskuntaan saadaan useampia hänen kaltaisiaan edustajia. Siksi äänestän Tuomasta.”

ottoville-mikkela
Otto-Ville Mikkelä
Kaupunkikulttuuriaktiivi

Tuomas Rantanen on yksi suosikeistani Helsingin ehdokasryhmässä: ennakkoluuloton, yhteistyökykyinen ja asioiden taustoihin perehtyvä. Tuomaksen laaja kokemus Voima-lehden pitkäaikaisena kustantajana, Luonto-Liiton entisenä pääsihteerinä sekä kulttuuri- ja mielipidelehtien taustapiruna vahvistaa käsitystä hänen osaamisestaan. Suosittelen häntä lämpimästi kaikille niille, jotka etsivät itsenäistä ja avarakatseista päätöksentekijää eduskuntaan.”

eero-yrjo-koskinen
Eero Yrjö-Koskinen
Toiminnanjohtaja, Riihimäki

Olen lähes jokaisessa vaalissa äänestänyt naista. Näissä vaaleissa aion äänestää Tuomas Rantasta. Olen parikymmentä vuotta nähnyt Tuomasta monissa toimissaan: ystävänä, kansalaisaktivistina, perheenisänä, poliitikkona. Olen seurannut Tuomaksen puheita ja toimia. Tasa-arvoisuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys ovat suuria sanoja, mutta ehdokkaani on monissa rooleissaan osoittanut, että suuret sanat voivat myös näkyä käytännöllisinä toimina arkipäivässä – ja politiikassa. Tuomas on taiteen, tieteen ja koulutuksen puolella. Numero 80.”

satu-kiiskinen2
Satu Kiiskinen
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

Tuomas Rantanen on kokenut asiantuntija, jolle kaupunkisuunnittelu ja asuntopolitiikka ovat myös tasa-arvoista sosiaalipolitiikkaa, kulttuuripolitiikkaa ja kaupunkiympäristön huomioivaa ympäristöpolitiikkaa. Eduskunnassa tarvitaan ihmisiä joilla on kykyä nähdä asiat myös laajemmassa kehyksessä. Kokemukseni mukaan Tuomas on yhteiskunnallinen toimija, jolla on mielen malttia rakentavalle yhteistyölle ja luovalle ongelmanratkaisulle. Tuomas on politiikan saralla näyttänyt, että hänellä on kykyä rohkeisiin avauksiin ja kykyä viedä näitä avauksia myös eteenpäin. Siksi Tuomaksesta tulisi hyvä kansanedustaja.”

vesa-peipinen
Vesa Peipinen
Nuorisotutkija ja Kulttuurikeskus Vernissan johtaja Vantaalla

Harva on puolustanut yhteiskuntakriittistä printtimediaa kuten Tuomas Rantanen, tarjoten mielipide- ja ilmaisukanavan tuhansille sekä uusille että kokeneille tekijöille, joilla ei ole sijaa valtamedioissa – ja taistellen sen pitämiseksi rahallisesti viivan yllä. Tuomas on yhteiskuntaa muokkaavan keskustelun VoimaTekijä ja Kummisetä hyvässä mielessä. Nostan hattua tälle punavihreän mediavirran vireälle lautturille! Hänen yhteiskunnallinen selkäreppunsa on raskaana hyvistä eväistä Arkadianmäelle, jonne toivotan hänet mieluusti!”

david-pemberton2
David Pemberton
Toimitusjohtaja, Vihreä Lanka

Suomalaisia yliopistoja ja tutkimusrahoitusta ollaan innolla valjastamassa elinkeinoelämän tarpeisiin, nopean taloudellisen hyödyn tavoitteluun ja jopa poliittisen ohjauksen piiriin. Haluan uuteen eduskuntaan ihmisiä, jotka osaavat nähdä tätä kvartaalia pidemmälle, pyrkivät turvaamaan vapaan tutkimuksen ja sille riittävät resurssit. Tuomas Rantanen oli aikoinaan tuomassa yliopistoihin demokraattista päätöksentekojärjestelmää, joka nyt on vaarassa. Hän tietää ja tuntee korkeakoulumaailman ja haluaa, että yliopistot saavat jatkossakin toimia riippumattomasti. Siksi äänestän Tuomasta.”

vera-mikkila
Vera Mikkilä
Ravitsemustieteen tutkija, Tapanila

Tuomas har alltid lyssnat och engagerat sig när jag diskuterat specifikt svenska frågor med honom och ofta förstått dem bättre än mina svenskspråkiga politikerbekanta. Han är intresserad och kunnig, har en realistisk uppfattning om vad som är möjligt, och får saker gjorda. Samtidigt är Tuomas en idealist som ställer social rättvisa främst.”

laura-mattsson
Laura Mattsson
Översättare

Puhetta Kulttuurimme arvosta ja taiteellisen toiminnan tärkeydestä kuulee juhlapuheissa ja vaalien alla. Toinen asia on tiedostaa nämä ihmisen sielullisen ilmitulon liikkeet jatkuvasti ja toimia niiden mahdollistamiseksi. Tuomas Rantanen tiedostaa ja toimii.”

miira-sippola
Miira Sippola
Teatteriohjaaja

Jos nyt pakko on jostain syystä vihreitä äänestää, niin äänestä Rantasta. Se ei ole kaikkein höyrypäisin yhdyskuntasuunnittelussa. Lisäksi se on kunnostautunut vuosia markkinaehtoisen mediayhtiön vetäjänä. Ei ihan kaikilta onnistuisi.”

perttu-hillman
Perttu Hillman
Toimitusjohtaja, ZMG Zeeland Media Group Oy

Tutustuin Tuomakseen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa 1990-luvun alussa, kun kamppailimme yhdessä yliopiston hallinnonuudistuksen kanssa ja halusimme puolustaa sivistysyliopistoa liian suoralta markkinaohjaukselta. Tuomas oli innostunut, näki mahdollisuuksia ja jaksoi loputtomasti keskustella, perustella ja työskennellä niiden toteuttamiseksi. Yhä kaikki edellinen pätee Tuomakseen ja lisäksi on kertynyt yli kahdenkymmenen vuoden kokemus yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Näissä vaaleissa minä vaikutan äänestämällä Tuomasta, koska Tuomas jaksaa ja osaa vaikuttaa.”

saara-soikkeli
Saara Soikkeli
Yrittäjä, äiti, opiskelija, tanssi- ja liikepedagogi

Tuomaksessa parasta on hänen innostuneisuutensa, jossa on ripaus ikuista poikamaisuutta. Tämä into tuo hänelle voimaa olla mukana monessa. Tuomaksella on uskomaton kyky omaksua asioita, hänen aivonsa taitavat raksuttaa aika nopeasti ja vieläpä useampaa asiaa yhtä aikaa. Tuomaksella on palava into puolustaa hänelle tärkeitä asioita. Tuomaksen perheen kanssa olen viettänyt monia hyviä hetkiä, asuin aikoinaan samassa kerrostalossa Roihuvuoressa ja siitä oli helppo kipittää puoli kerrosta ylöspäin. Tuomas on äärettömän vieraanvarainen, ja unohtaa ei sovi hänen loihtimiaan herkkupaloja.
Kaikesta asiasta politiikan saralla en ole ihan samaa mieltä Tuomaksen kanssa, mutta hän saa silti ääneni. Tunnen Tuomaksen, luotan häneen. Uskon Tuomaksen hyvyyteen ja vilpittömyyteen, että hän kansanedustajanakin omalta osaltaan on rakentamassa parempaa maailmaa. ”

nina-holopainen
Nina Holopainen
Vartiokylä

Tutkijana olen vaikuttunut siitä millä energialla Tuomas perehtyy ja paneutuu asioihin. Hänen argumentaationsa on usein viiltävän älykästä, silti muut kannat huomioivaa. Korkeakoulupolitiikkaan substanssiosaamista sydämellä, siksi Tuomas Eduskuntaan!”

sanna-aro-valjus2
Sanna Aro-Valjus
FT, Lähi-idän arkeologian dosentti, Helsingin Yliopisto

Muutin Roihikkaan viitisen vuotta sitten ja huomasin että on erinomaisen hyödyllistä kun kunnallispolitiikassa on mukana paikallisia vaikuttajia, jotka pystyvät ottamaan asioista selvää ja viemään paikallisia näkökulmia mukaan päätöksiin. Tuomas on aina ollut käytettävissä kun on ollut tarpeen saada lisätietoja jostakin kaupungin hankkeesta. Toivon että hän saa nyt tilaisuuden osoittaa kyntensä myös valtakunnallisessa päätöksenteossa.
Suosittelen lämpimästi Tuomas Rantasta eduskuntaan tuomaan hesalaisia äänenpainoja eduskuntatyöhön.”

tapio-linna
Tapio Linna
roihikkalainen kaupunginosayhdistysaktiivi, suunnittelumaantieteilijä, kuntatyöläinen

Tuomas Rantanen näkee kysymysten ytimeen ja vakuuttaa muut puolelleen, diplomaattisesti mutta vastaanpanemattomasti. Hän ei tingi eriarvoistumisen torjumisesta ja luonnon monimuotoisuuden puolustamisesta. Tuomaksella on käsittämättömän hieno kyky ottaa isoja ja hankalia kokonaisuuksia nopeasti haltuun ja nähdä keinot, joilla muutoksia saadaan aikaan. Eduskunnassa tarvitaan maltillisia radikaaleja.”

outi-silfverberg
Outi Silfverberg
Projektipäällikkö, sosiologi

Tutustuin Tuomakseen 1990-luvun lopulla kun hän tuli mukaan organisoimaan Pro Makasiinit -liikettä VR:n Makasiineille, jossa pyöritin valokuvausstudiota, Tsaarin Kahviota ja Marskin Kirpputoria. Olin pian vaikuttunut Tuomaksen huomattavasta energisyydestä sekä kyvystä nähdä ja tuoda esille oleellisia yhteiskunnallisia asioita niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Myös Voima-lehden perustaminen ja sen onnistunut pitkäaikainen pyörittäminen todistaa mielestäni hyvin Tuomaksen kykyä saada oleelliset asiat toimimaan ja ajaa yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita. Tuomaksella on paljon niitä ominaisuuksia, joita tarvitaan eduskuntatyössä valtakunnallisella tasolla.”

ossi-kajas
Ossi Kajas
Elämäntapayrittäjä, taiteilija, Magito Oy:n tj, elävän kaupunkikulttuurin aktivoija VR:n Makasiineilla ja Suvilahdessa

fb-vaalikuva

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Miksi Helsingin opetusvirasto kampittaa koulupsykologien ja kuraattorien työtä?

Törmäsin eilen bussipysäkillä tuttuun koulupsykologiin. Siinä jutustelun lomassa selvisi, että aiemmin puheenna olleeseen Helsingin opetusviraston outoon linjanvetoon ei oltu vieläkään saatu korjausta. Linjaus koski sitä, että taannoin koulupsykologit ja kuraattorit katsottiin yllättäen ammattinimikkeiksi, joilla ei ole oikeutta käyttää koulujen ja kotien välistä tietojärjestälmä Wilmaa.

Ilman tätä yhteyttä näillä ammattilaisilla ei ole toimivaa viestintäyhteyttä koteihin.  Toisaalta heiltä jää tavoittamatta paljon sellaista oppilaskohtaista tietoa – kuten poissaoloja, järjestyshäiriöitä ja koulussa pärjäämistä koskevaa – joka asiakkaiden ongelmien ymmärtämisessä ja heidän auttamisessaan olisi tarpeen.

Opetusviraston linjan takana oli tulkinta vanhasta oppilashuoltolaista, jossa ei erikseen nimetä näitä ammattinimikkeitä oppilastietoihin oikeutetuiksi tahoiksi.  Nyt aamuisen yllätykseni takana oli se, että olin seurannut tämän lain muutosta eduskunnassa ja tiesin, että nimenomaan tämä puute laissa oli varta vasten muutettu, jotta psykologien ja kuraattorien työtä ei enää tällä tavoin vaikeutettaisi.

Erottuani tutustani jäin ihmettelmään asiaa.  Sattumalta samana iltapäivänä tapasin vielä espoolaisen koulupsykologin, jonka kanssa vaihdoin tästä asiasta muutaman sanan. Hänkin ihmetteli ääneen miten Helsingissä tästä asiasta, on tehty varta vasten ongelmaa, mitä ei muualla ole. Espoossa kuraattorit ja pyskologit olivat oleet pulmitta koulujen viestintäverkossa jo vanhan lain aikaan.

Tämä oli minusta jo vähän liikaa. Siksi tein illan kaupunginvaltuustossa valtuustokyselyn siitä, miten turvataan tässä asiassa koulukuraattoreiden ja koulupsykologien työskentelyn edellytykset.

Se kuului: ”Helsingin kaupungin opetusvirasto on tulkinnut, ettei koulukuraattoreilla ja -psykologeilla ole tietosuojasyistä mahdollisuutta käyttää koulujen ja kotien välistä Wilma-tietojärjestelmää. Sen seurauksena näiden ammattilaisten yhteydenpito koteihin on vaikeutunut. Toisaalta työtä on tehtävä ilman autettavien oppilaiden kannalta tärkeitä oppilaskohtaisia taustatietoja. Monet muut kunnat ovat tulkinneet lakia toisin eikä tässä ole nähty vastaava ongelmaa.

Viime vuonna on myös muutettu asiaa koskevaa lakia. Kysyn siis onko kaupunki mahdollisesti muuttamassa tulkintaansa kuraattoreiden ja psykologien mahdollisuuksista hyödyntää wilman tietojärjestelmää? Jos lain tulkinta ja käytäntö säilyvät edelleen tiukkana, kuinka näiden tehtävien parhaan hoidon kannalta selvää puutetta korjataan?”

Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen vakuutti, että käytäntöjä muutetaan niin, että jatkossa kuraattorit ja psykologit saavat takaisin wilman käyttöoikeuden omien asikkaidensa kohdalla. Tämä auttaa jo paljon. Silti jos haluttaisi, että nämä vaitiolovelvolliset auttamisen ammattilaiset tekisivät myös ennaltaehkäisevää työtä, olisi järkevää, että heillä olisi selaamisen mahdollisuus myös muiden kuin nimenomaan asiakkaaksi hakeutuvien oppilaiden kohdalla.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi kuraattoreiden ja psykologien ammattilaisuutta epäillään: miksi kukaan heistä selvittäisi jonkun oppilaan yksityisiä asioita ilman syytä sen enempää kuin opettajat joilla tällainen oikeus on? Miksi meillä yleensä on tällaisia ammattiltehtäviä, jos pelätään että heistä on enemmän uhkaa kuin hyötyä. Kyllä nuorten ahdistuksen ja elämän pulmien auttamisessa on työsarkaa, jonka hoitamista ei nyt ainakaan kannata varta vasten vaikeuttaa.

‪#‎eikouluavaanelämäävarten‬
‪#‎lähiönvoimaaeduskuntaan‬

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

10.4. klo 17.30–18.30 Vihreällä vaalikontilla Narinkka-torilla

Iltapäiväkeskustelussa aiheena palvelut.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

9.4. klo 20 Vihreät vaalibileet Andorrassa

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

9.4. klo 10–13 Malmilla Långin kartanossa

Lilinkotisäätiön olohuonevaalitentissä. Lilinkotisäätiö on vuonna 2004 perustettu säätiö, jonka tarkoituksena on parantaa psyykkisesti pitkäaikaissairaiden asemaa yhteiskunnassa.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

8.4. klo 14 Bio Rexin elokuvateatterin aulassa

Asuntopoliittinen väittely. Mukana ainakin Paula Lehtomäki (kesk), Paavo Arhinmäki (vas), Pilvi Torsti (sd), Kai Mykkänen (kok) ja Mika Niikko (ps).

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

8.4. klo 17–18 vihreällä vaalikontilla Narinkka-torilla

Iltapäiväkeskustelun aiheena yhdenvertaisuus

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

7.4. klo 16 Herttoniemen metroasemalla

Itä-Helsingin vihreiden yhteinen esiintyminen

testi

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Kun nuorisojoukko pelästytti Kiinan pääministerin

Olin äskettäin radiossa haastetaltavana demokratiasta ja sen muodoista. Tulin kertoneeksi seuraavan tarinan.

Joskus 90-luvun alussa Kiinan pääministeri Li Peng oli käymässä Suomessa. Tiananmenin opiskelijamielenosoituksen verisestä kukistamisesta oli vain muutama vuosi. Li Peng pyrki parantamaan omaa ja maansa mainetta poseeraamalla lehtikuvissa muun muassa pääministeri Esko Ahon kanssa. Hänen oli myös tarkoitus osallistua Suomenlinnassa suomalaisen elinkeinoelämän järjestämälle illalliselle.

Meitä oli parisenkymmentä opiskelijaa, jotka tuumimme, että politiikan ja median muisti ei saa olla näin lyhyt. Teimme banderollin ja joukon kylttejä (osan jopa kiinaksi kiinalaisten toisinajattelijoiden avustuksella) ja menimme niiden kanssa Kustaanmiekan sisäpihalle odottamaan Li Pengin seuruetta.

Odotettuun aikaan delegaatiota ei näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan paikalle saapui muutamia nappikorvaisia suomalaisen virkavallan edustajia. Heidän kärkimiehensä yritti patistella meitä pois ankarin veroomuksin: ”Te ette ymmärrä, miten isosta asiasta tässä on kyse!” Vieressäni kylttinsä kanssa seissyt ystäväni, nyt jo edesmennyt kansalaisosallistumisen konkari, kääntyi puhuttelijan puoleen ja sanoi kärsivällisen painokkaasti: ”Me ymmärrämme sen oikein hyvin, sen sijaan minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä.”

Kiinalaisen delegaation yksittäiset jäsenet kävivät ottamassa meistä valokuvia ja suojelupoliisin kaverit taltioivat kylttiemme sloganeita muistikirjoihinsa. Sen sijaan pääministeri Li Pengiä ei näkynyt. Vielä kerran poliisien nokkamies saapui meitä kovistelemaan. Olimme kuulemma aiheuttamassa ”ulkopoliittisen skandaalin”. Tähän kokenut aktivistiystäväni tokaisi jo annosta ankarampaan sävyyn: ”Me olemme nyt Suomessa emmekä Kiinassa, hae tankki jos uskallat”.

Li Pengin seurueen taholta varmaankin arvioitiin, että mahdollinen näkyminen uutiskuvissa mielenosoittajien kanssa oli niin suuri PR-riski, ettei laivasta nouseminen ollut suotavaa. Laiva lähti rannasta ja illanvietto peruuntui. Me mielenosoittajat jäimme saarelle pitämään omaa piknikkiämme. Seuraavana päivänä iltapäivälehden lööppi huusi: ”Nuorisojoukko pelästytti Kiinan pääministerin!”

Minulle tämä kokemus tiivisti pari keskeistä asiaa demokratiasta. Ensinnäkin suomalainen yhteiskuntajärjestys on oleellisesti toinen kuin Kiinassa ja meidän kannattaa olla sen suhteen aktiivisen ylpeitä ja herkkiä sen uhille. Toisekseen demokratia ei ole vain napin painamista eduskunnassa ja sen raportoimista mediassa, vaan se on oleellisesti myös suoraa ja aktiivista sanan- ja mielipiteenilmaisua. Järjestelmä tarvitsee toimiakseen myös omantunnon ääniä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

4.4. klo 12 Roihuvuoren ostarilla

Jukka Järvisen (SDP) kanssa.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

1.4. klo 18 Vuotalossa

Vaalipaneeli

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Korkeakoulupolitiikka tuuliajolla!

Pari viikkoa sitten eduskunnassa kaatui esitys siitä, että opintotuki olisi evätty toisen korkeakoulututkinnon suorittajilta. Tämän ajatuskukkasen takana vaikutti vanha pyrkimys haalia akateemiset kuhnurit nopeammin työelämän piirin.

Väärin tuumittu.  Toisen tutkinnon tekijät ovat usein niitä, jotka eivät ole onnistuneet työlllistymään ensimmäisellä tutkinnollaan. Olisiko kansantaloudelle muka parempi, että akateemisesti koulutettu istuu kotona työttömyyskorvauksella kuin että hän yrittää lisäopiskelun avulla parantaa asemaasa työmarkkinoilla.

Eilen taas YLE uutisoi, kuinka yhä useampi nuori haluaa pitää välivuoden ennen opiskelua, koska alan vaihto on eri syistä niin vaikeaa, että alanvalinnan epäonnistumisen riskiä halutaan välttää. Jälleen siis pyrkimys nopeisiin valmistumisaikoihin näyttää johtavan päinvastaiseen tulokseen.

Viime vuosina nopeaa valmistumista on ajettu myös kiristämällä opintotuen ehtoja. Tässä sivuuttuu se tiedossa oleva seikka, että käytännössä opintoja viivästyttävät erityisesti opiskelijoiden toimeentulopulmat. Siis se, että elantonsa turvatakseen moni menee opintojen ohella tai jopa sijaan töihin. Näin opintotukiruuvin vääntäminen tiukemmalle puristaa tulosta juuri väärään suuntaan toivotusta.

Eikä tässä vielä kaikki. Usein korkeakoulujen kroonisia rahoituspulmia murehdittaessa esiin kaivetaan ajatus lukukausimaksuista. Toteutuessaan ne tietenkin löisivät suoraan korvalle juuri nopeamman valmistumisen tavoitetta – ainakin niiden opiskelijoiden osalta, joilla on muutenkin pulmia elannon suhteen.

Lukukausimaksujen asettaminen muiden mantereiden opiskelijoille taas vähentää sitä kansainvälistä vastavuoroisuutta, mihin taas erilaisissa globaalistrategioissa pyritään. Suo siellä, vetälä tiellä. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Mutta jätetään kirsikaksi kakun päälle tämä: samaan aikaan kuin Suomea halutaan brändätä koulutuksen ja tutkimuksen mallimaana, juuri koulutusta ja tutkimusta halutaan ohjata yhä suoremmin tämän päivän markkinatoimijoiden soveltavan tiedon ja työvoiman tarpeita tyydyttäväksi. Tämän ideaalin mukaan sitten järjestestetään korkakoulujen hallinto ja tutkimusrahoituksen poliittinen ohjaus.

Kannattaa todellakin pysähtyä kysymään, että missä syntyy syvenevään tietoon perustuvaa yhteiskuntaa ja niitä kovasti kaivattuja uusiin ja luoviin ideoihin perustavia elinkeinovaikutuksia, jos korkeakoulujen tulosmittarit ovat vain määrällisiä ja niiden aikahorisontti yritysmaailman kvarteeleihin sidottu? Korkeakoulujen ohjaaminen yritysmaailmasta omaksutuilla tulos/panos-malleilla ja menokurilla johtaa auttamattomasti niiden todellisesta tuloksesta leikkaamiseen.

Toivottavasti uusi eduskunta on edes korkeakoulupolitiikassa edellisiä viisaampi.

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

10 keinoa alentaa asumiskustannuksia Helsingissä

Helsingissä asuminen on niin kallista, että se tuottaa sekä sosiaalisia että kuntataloudellisia ongelmia. Mitä asumiskulujen alentamiseksi olisi sitten tehtävissä? Seuraavassa 10 ehdotusta.

1. Asuntojen lisärakentaminen

Helsingissä asumisen hintaan vaikuttavista syistä suurin on asuntopula. Tämä tarjoaa rahastamisen mahdollisuuksia yksityisille rakennuttajille sekä yleensä asuntojen myyjille ja vuokraajille. Lisärakentamista estää erityisesti kaavoittamisen vaikeus ja keskittyneet rakentamisen markkinat, joilla parhaan voiton hakeminen kannustaa usein myös rakentamisen jarruttamiseen.

Lisäkaavoitus on usein vaikeaa asukkaiden vastustuksen takia. Puolueilla on erilaisia suosikkeja: esimerkiksi vihreät ja vasemmistopuolueet  eivät halua rakentaa Kivinokkaa ja tahollaan Kokoomus Talin golfkenttää tai Viikin yritysaluetta.  Kaikkea ympäristöä ei tietenkään pidä uhrata rakentamiselle, ja itse pidän kiinni etenkin tärkeistä viheralueista, mutta täysin ilman kompromisseja tässä on vaikea edetä, jos asumisen hintaan haluaa vaikuttaa.

Keskittyneitä rakentamisen markkinoita pitäisi avata houkuttelemalla tänne lisää rakentajia muualta maasta ja ulkomailta. Parempaa suhdannetta odottavien tonttien rakentamiseen taas voisi kannustaa seisovien tonttivarausten peruuttamisella ja tällaisiin tontteihin kohdistuvaan korotettuun kiinteistöveroon.

2. Kaupungin vuokratalojen merkittävä lisääminen

Kaikki valtion korkotuella tehtävät vuokratalot eivät ole halpoja asukkaille. Esimerkiksi VVO ja Sato tasaavat vuokria valtakunnallisessa kannassaan ja siksi niissä vuokrat voivat olla Helsingissä jopa markkinahintaista tasoa. Viime vuosina on tehty rakentamisen elvyttämiseksi myös sellaisia valtion tukemia vuokra-asuntoja, jotka muuttuvat lyhyen ajan kuluttua ilman vuokra- tai myyntirahoituksia hallinnoitaviksi.

Siksi kohtuuhintaisen vuokra-asumisen turvaamiseksi tarvitaan nimenomaan kaupungin omia vuokra-asuntoja ja niitä pitää tontinluovutuksessa suosia. Yhteiskuntataloudellisesti olisi myös järkevää, että asuntotukea tarvitsevat asuisivat kaupungin vuokrataloissa, koska yksityisillä markkinoilla yhteiskunnan tuki osaltaan nostaa vuokria. Kaupungin vuokratalojen rakentamista rajoittaa alueellisesti se, että vuokrataloja ei kannata tehdä lisää sinne, missä niitä on jo ennestään paljon. Muuten vaarana on alueiden sosiaalinen eriytyminen, mistä ulkomailla on paljon huonoja esimerkkejä.

Erityisen isossa merkityksessä on tulevan eduskunnan päätökset valtion korkotuen myöntämisen ehdoista ja muista aravaehtoisten vuokra-asuntojen tekemisen edellytyksistä. On suuri vaara, että järjestelmää kehitetään jatkossa ensi sijassa rakennuttajien ehdoilla, jolloin sen asuntopoliittinen merkitys heikkenee.

3. Hitas-järjestelmän uudelleenarvio

Hitas-asuntojen avulla Helsinki on pyrkinyt luomaan markkinoille kohtuuhintaisia omistusasuntoja – erityisesti,  jotta keskituloiset perheet eivät muuttaisi niiden perässä lähikuntiin. Suosituilla uusilla alueilla hitas-asunto voi olla jopa kolmanneksen vieressä olevaa markkinahintaista asuntoa edullisempi. Erotus selittyy sillä, että hitasin kohdalla rakennuttajan kate on minimoitu. Asuntojen jälleenmyynnissä on myös hintakatto.

Hitasia on arvosteltu etenkin siksi, että se voi tarjota keinottelun mahdollisuuksia. Asuntoa ei ehkä hankitakaan omaan käyttöön, vaan laitetaan markkinahintaan vuokralle odottamaan 30 vuoden päästä tapahtuvan myyntihinnan rajoituksen päättymistä. Asuntopoliittisesti hitas toimisikin paremmin, jos olisi mahdollista asettaa vuokrakatto, joka olisi sidottu hitasin huokean hankintahinnan tasoon.  Hitasia on myös tehty alueille, jossa ne eivät ole alueen markkinahintaisia asuntoja edullisempia. Siinä ei ole mitään järkeä ja siksi niiden myyminen on ollut vaikeaa.

Kun muuttoliike lähikuntiin näyttää tyrehtyneen ja hitasiin liittyy edellä kuvattuja ongelmia,  hitasin tulevaisuus kannattaa miettiä kokonaan uudestaan. Kaupungin vuokra-asuntojen rakentamisella on selvästi suurempi tarve, minkä pitää näkyä tulevassa kaupungin maankäytön ja asumisen ohjelmassa. Kohtuuhintaista omistusasumista varten voidaan ehkä kehittää parempia vaihtoehtoja. Niistä muutamia löytyy tästäkin listasta.

4. Julkisten lainatakuiden kehittäminen

Asumisoikeusasunnot ovat nykyisin suosittu asuntohallintatyyppi, koska niiden avulla perheasuntoon pääsee kiinni pienemmälläkin alkupääomalla ja ilman suuria lainatakauksia. Aso-asuntoja kannattaa edelleen rakentaa kysynnän mukaan, mutta valtiolla ja kaupungilla olisi oikeudenmukaisempiakin keinoja auttaa vähemmän varakkaita asunnonhankinnassa.  Yksi keino voisi olla kaupungin lainatakauksen kehittäminen. Käytännössä asunnon arvo ainakin Helsingissä vastaa tulevaisuudessakin lainapääoman arvoa, joten luottotappioiden riski olisi saavutettavaan hyötyyn nähden rajallinen.

5. Ryhmä- ja osuuskuntarakentamisen tukeminen

Ryhmärakentamisessa rakennuttajayhtiön sijaan rakennuttamisesta vastaa käytännössä rakennuttajakonsultin tukemana toimiva aktiivisten tulevien asukkaiden ryhmä. Asumisen edullisuutta ja laatua lisää se, että rakennuttajakate jää hinnoista pois. Toisaalta rakennuttajat voivat suunnittella kohteesta mieleisensä ja välttää asunnoissa hukkaneliöitä.

Koska kyse on yksityisen omaisuuden muodostumisesta, suoraa tukea kaupunki ei hankkeille voi antaa. Sen sijaan hankkeille tulisi antaa tontteja kysynnän mukaan ja  kaupungin byrokratiaa kannattaisi kehittää tätä nousussa olevaa asumismuotoa paremmin tukevaksi. Lisäksi monet hankkeet saataisi käyntiin, jos kaupunki tai valtio voisivat erikseen sovittavilla kriteereillä auttaa pankkien vaatimien takausten järjestämisessä. Pankkien varovaisuus näyttää nyt olevan suurin pullonkaula ryhmärakentamisen edistämisessä.

Monissa Euroopan maissa vahva sosiaalisen rakentamisen muoto on osuuskuntarakentaminen. Edullisen rakentamisen ohella tätä kautta on usein syntynyt myös uusia yhteisöllisyyttä korostavia asumisympäristöjä.  Meillä osuuskuntarakentaminen on hukkunut historian hämärään ja soveltuvin osin sitä voisi yrittää kehittää tuottamaan aitoa yleishyödyllistä rakentamista. Sen piirissä aiemmin toimineista tahoista monet painottavat nykyään yhä enemmän vain voitontavoittelua.

6. Vuokratalovaltaisten alueiden täydennysrakentaminen

Vuokratalovaltaisille alueille ei alueiden sosiaalisen eriytymisen takia yleensä ole järkevää tehdä lisää vuokrataloja. Toisaalta yksityiset rakennuttajat eivät hevin innostu tekemään alueille omistustuotantoa, koska kohteista odotettavissa oleva tuotto ei ole niiden mielestä tarpeeksi suuri.  Juuri näiden muita edullisempien tonttien rakennuttamisen kautta kaupungin kannattaisi houkutella Helsingin markkinoille uusia rakennuttajia. Joissakin tapauksissa tonttien rakennuttamista voitaisi kannustaa markkinahintaa alhaisemmilla tontin hinnoilla tai kytkemällä niiden rakennuttaminen kannattavampiin kohteisiin.

Yksi todellinen vaihtoehto on sekin, että kaupunki itse rakennuttaisi alueille omakustannushintaan myytävää omistustuotantoa. Kyse olisi tavallaan hitas-ehdoin tehtävistä asunnoista ilman myyntirajoitusta, joka näyttää näillä alueilla tekevän hitasit vähemmän houkutteleviksi. Tällaiseen tuotantoon liittyy kaupungin myyntiriski, joka voi tuottaa korkokustannuksia.  Silti yleistä etua saadaan siitä, että näitä asuntoja ylipäänsä tehdään. Samalla alueita vahvistetaan sosiaalisen eriytymisen uhkaa vastaan.

7. Hallintamuotoja yhdistävien sekatalojen tekeminen

Nykyisin tontinluovutuksessa päätetään onko kukin tontti tarkoitettu esimerkiksi arava-vuokra-asunnoille, hitas-asunnoille vai esimerkiksi vapaasti vuokrattavalle tai myytävälle tuotannolle. Joissakin tapauksissa hallintamuotojen yhdistämisellä voitaisi saavuttaa hyötyjä, jotka näkyisivät asumisen hinnassakin. Esimerkiksi monilla uusilla alueilla  asemakaava edellyttää kalliiden kattohuoneistojen tekemistä myös arava-vuokrataloihin. Jos nämä voisi myydä vapaasti omistusasuntoina, niiden kustannukset eivät rasittaisi koko vuokrataloyhtiön vuokria kuten nyt.

Toisaalta uusien alueiden vapaasti myytävien asuintalojen kohdalla kaupunki voisi tontinluovutuksessa asettaa ehdoksi sen, että joissakin kohteissa osa asunnoista lunastetaan kaupungin asuntopoliittisiin tarkoituksiin. Se vähentäisi tontista saatavaa hintaa, mutta näitä asuntoja kaupunki voisi myydä tai vuokrata edelleen itse määrittelemillään ehdoilla.  Myytävien asuntojen kohdalla haasteena tässä on sama kuin hitasin kohdalla:  myytävien asuntojen alempaan hintaan liittyvä taloudellinen etu on vaikea kohdentaa täysin oikeudenmukaisesti. Silti jos hitas-järjestelmästä luovutaan, olisi hyvä miettiä, millä tavoin uusille alueille saadaan myös kohtuuhintaisempia omistusasuntoja.

8. Säädösten ja kaavanormien tarkistaminen

Yleensä asumisen hinnasta puhuttaessa korostetaan erilaisista säädöksistä johtuvia rakentamisen kustannuksia. Markkinoilla myytävät asunnot myydään kuitenkin siihen hintaan, minkä ostajat ovat valmiita maksamaan. Rakennuskustannusten taso ei siksi vaikuta suoraan myyntihintaan, vaan se lähinnä leikkaa asuntoa myyvän rakennuttajan voittoa. Liian korkeat rakentamiskustannukset saattavat johtaa kyllä siihen, että rakentamisen aloittaminen estyy tai viivästyy. Säännellyssä tuotannossa, kuten aravavuokra- tai hitas-asunnoissa rakentamiskustannukset siirtyvät suoraan asuntojen vuokriin tai hintoihin.

Näistä syistä kaavoittajan tulisikin nykyistä tarkemmin huomioida kaavamääräyksissä myös niiden tuottamat kustannukset.  Jos joku määräys nostaa merkittävästi rakentamisen kustannusta suhteessa siihen, mitä sillä tavoitellaan, olisi syytä tarkoin harkita, onko se todella tarkoituksenmukainen vai voiko tavoitteen toteuttaa halvemmallakin tavalla. Rakennusoikeuden määrää olisi tarpeen tasapainottaa myös tontin maapohjan rakennettavuuden suhteen. Ei ole järkevää tehdä hyvin matalaa rakentamista paikoille, joissa perustusten paaluttaminen on hyvin kallista. Tällaiset tontit jäävät yleensä rakentamatta.  Kaavatalouden huomioiminen kaavoituksessa on yksi keskeisimpiä välineitä rakentamisen kynnyksen alentamiseen ja säännellyn tuotannon asumisen hintaan.

Esteettömyys ei selvitysten mukaan itsessään ole suuri asuinrakentamisen menoerä, mutta se voi muuttua sellaiseksi, jos muut harkitsemattomat kaavamääräykset vaikeuttavat esteettömyysmääräysten toteuttamista. Toisaalta esteettömyyttä paljon suurempi asumisen hintaa nostava tekijä on autopaikkojen tekeminen. Jos kaavoissa määriteltävä parkkipaikkanormi olisi joustavampi ja samalla asuntojen ja parkkipaikkojen hinnat erotettaisi toisistaan, parkkipaikkoja tehtäisi varmasti nykyistä vähemmän. Toisaalta, siellä missä parkkipaikkojen tekeminen on erityisen kallista, kannattaisi tehdä autottomia taloja ja kortteleita. Koska autottomia talouksia on paljon, markkinoita tällaiselle asumiselle löytyy varmasti. Parkkipaikkakustannusten säästyminen näkyisi säännellyn tuotannon asumisen hinnassa suoraan ja vapaarahoitteisen tuotannon kohdalla välillisesti. Se saattaisi ainakin auttaa joidenkin seisovien kohteiden käynnistymisen kannustamisessa.

9. Ikääntyneiden asumisen kehittäminen

Suomessa väestön ikärakenne on yksi keskeinen yhteiskunnallinen ongelma. Vanhustenhoito ylikuormittuu ja kustannukset kasvavat kuntien taloutta uhmaavasti. Yksi ratkaisu tähän olisi se, että kunnat rakentaisivat ikääntyneiden yhteisöasumista tukevia aravakohteita, joihin voitaisi ohjata keskitetymmin tukipalveluita.  Tukipalveluiden laatua voitaisi samalla nostaa samalla kun kustannukset vähenevät kohteiden välillä liikkumisen vähentyessä.  Tätä ideaa kuvaan tarkemmin  aiemmassa bloggauksessani.

Tällaisen asumisen kehittämisen kautta Helsingissä vapautuisi nopeammin myös ikääntyneiden nykyisiä asuntoja nopeammin kiertoon, mikä tarjonnan lisääntymisen kautta voisi osaltaan tukea asuntojen hintojen ja vuokrien laskua.

10. Pääkaupunkiseudun kuntien yhdistäminen

Pääkaupunkisedun kuntien yhdistämisessä on omat haasteensa, mutta on selvää, että asuntopolitiikan ja sitä tukevan liikennepolitiikan alueilla syntyisi paljon uusia mahdollisuuksia nykyistä suurempaan ja sosiaalisesti tasapainoisempaan asuntotuotantoon.

Edellä on lueteltu 10 keinoa kohtuuhintaisen asumisen kehittämiseen. Kestävien toimenpiteiden suhteen pitää aina miettiä kokonaisuutta, sillä hyvä tarkoitus saattaa helposti kääntyä pyrkimystään vastaan. Hyvä esimerkki hyvää tarkoittavasta, mutta kokonaisuuden tasolla väärään suuntaan menevästä korjaustoimenpiteestä oli esitys tonttivuokrien laskemisesta. Tässä blogissani avaan sen pulmaa tarkemmin.

Osa tässä kootuista ajatuksista on varmasti keskeneräisiä ja vaatii viilauksia. Muitakin ideoita löytyy varmasti. Otan mielelläni vastaan kommentteja ja ehdotuksia.  Keskustelua asiasta voi käydä esimerkiksi täällä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

27.3. klo 18 olohuonetentissä Myllykylässä

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

26.3. klo 16 Rosebudin kirjakauppa (Makkaratalo)

Liberalismi-keskustelu Wille Rydmanin kanssa.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Helsingin tonttivuokrista ja asumisen kalleudesta

Tänään (25.3) Helsingin kaupunginvaltuusto päättää, että meidänkin Roihuvuoressa asuvan perheemme asumiskulut nousevat uuden tonttivuokrasopimuksen johdosta noin 70 euroa kuukaudessa. Tonttivuokraa nostetaan vielä asteittain niin, että kymmenen vuoden päästä vastike on sen takia noin 140 euroa kuukaudessa enemmän kuin nyt.

Korotus on näin suuri, koska yhtiömme sijaitsee kaupungin vuokratontilla, jonka vuokrasopimus on 50 vuoden kuluessa menettänyt arvonsa käytännössä kokonaan. Korotus tarkoittaa, että vuokra nousee lähemmäs sitä tasoa, jota uusissa sopimuksissa maksetaan jo nyt.

Omien lisäkulujemme taakkaa hiukan lieventää tieto siitä, että olemme ehtineet asua yli 12 vuotta asunnossa, jossa asumiskulut ovat olleet vastaavasti alhaisempia.

Käytännössä erotus on ollut veronmaksajien välillistä tukea meille. Helsingin kaupunki eli me kaikki helsinkiläiset omistamme maasta noin 65 prosenttia.  Vuokraamme tontteja taloyhtiöille, yrityksille ja laitoksilla ja saamme siitä tuloja. Näillä tuloilla rahoitamme kaupungin toimintoja, esimerkiksi kouluja, ratikoita ja sairaaloita samalla tavalla kuin verorahoilla.

Helsingin tonttivuokrien taso on määritelty niin, että se kohtelisi kuntalaisia tasapuolisesti ja vastaisi perustellulla tavalla tonttivuokrien tasoa muissa kunnissa. Jotta veronmaksajien rahaa ei hukattaisi, tonttivuokran pitäisi myös olla järkevässä suhteessa kiinteistöveroon ja yksityisten pyytämiin tonttivuokriin.

Jos tonttivuokra on alhaisempi kuin vastaavan rakennuksen kiinteistövero – mikä olisi tilanne meidänkin yhtiössämme ellei tonttivuokraa korotettaisi –  syntyisi tilanne, missä me veronmaksajat yhdessä saisimme julkisesti omistetulle maalle paremman tuoton, jos kaikki vuokratontit yksityistettäisiin lahjoittamalla ne nykyisille vuokralaisille.  Tässä ei tietenkään olisi mitään järkeä.

Tarkemmat asinatuntijaperustelut tonttivuokran määräytymiselle löytyvät täältä.

Tonttivuokrien korotuksen piiriin kuuluu tällä kierroksella vain 170 yhtiötä. Nyt kun niiden vanhentuneet vuokrasopimukset päättyvät, kaupunki tekee tonttivuokralaisten kanssa uuden sopimuksen suunnilleen samoin ehdoin kuin mitä on sovittu kaikissa uusissa sopimuksissa.

Tämä korotus tuntuu tietenkin ikävältä rahanmenolta meistä keihin se osuu.  Silti korotuksesta pidättäytyminen niiden takia, joille se tuottaa merkittäviä taloudellisia ongelmia, on huono sosiaalisen tuen muoto. Tämä tulonsiirto hyödyttäisi  nimittäin suurimmalta osaltaan keski- tai hyvätuloisia.

Silti kaupunginhallituksessa vasemmistoliittolaiset ja perussuomalaiset vastustivat esitettyä korotusta. He esittivät, että uusittavana olevat tonttivuokrasopimukset tehtäisi vuokralaisille esitettyä edullisempana. Samalla pitäisi avata jo aiemmin tehdyt muut sopimukset.

Esityksen vaikutus kaupungin tuloihin olisi nyt esillä olevien tonttien osalta 4 miljoonaa vuodessa.  Saman alennuksen toteuttaminen jo päivitettyihin sopimuksiin tekisi kaupungin tonttivuokratuottoihin 50 miljoonan euron loven vuodessa. Kustannus kasvaisi edelleen, kun uusittavaksi tulee lisää sopimuksia.

Perussuomalaisten ja Vasemmistoliiton ehdotuksen taustalla on hyväntahtoinen pyrkimys välttää asumiskulujen kasvua Helsingissä.  Ratkaisussa on kuitenkin vakava ajatusvirhe.

Helsingin tonttivuokra ei ole silinteripäisen riistokapitalistin ahneuksissaan vaatimaa lisäarvoa työläisen selkänahasta, vaan se on progressiivisesti määräytyvää vastiketta julkisen maaomaisuuden yksityisestä käytöstä. Kerätty tuotto ei mene veroparatiisehin tai omistajan leveään elämiseen, vaan sen käytöstä päätetään demokraattisessa järjestyksessä.

Tonttivuokran alentaminen olisikin suora tulonsiirto yhteisestä potista nykyisille kaupungin vuokratonteille olevien asuntojen omistajille. Tästä esityksestä hyötyisivät vielä eniten isojen asuntojen omistajat, eivät suinkaan kaikkein köyhimmät.

Ajattelemattoman esityksen vaikutuksien suhteen voisi puhua jopa käänteisestä progressiosta!

Tonttivuokrien korotuksesta pidättäytyminen saattaisi kyllä lyhyellä tähtäimellä auttaa joidenkin omassa asunnossa asuvien – kuten meidän perheemme – asumiskuluja.  Mutta alhaisempi tontinvuokra ei silti pitemmän päälle helpota keskimääräisiä asumiskustannuksia.  Alhaisempi tontinvuokra vaikuttaa vastikkeeseen ja sitä kautta nostaa myyytävän asunnon hintaa ja vuokrattavan asunnon vuokratuottoa.

Alhaiset tonttivuokrat ovat siis enemmän yhteiskunnan tukea asunnon omistamiselle kuin asumiselle. Tämä on ainakin perinteisestä vasemmistolaisesta näkökulmasta täysin väärä suunta.

Markkinoiden kautta seuraavia samansuuntaisia vaikutuksia asuntojen hintaan tuottaa myös asuntolainojen verovähennysoikeus ja asumistuki. Ne nostavat ihmisten maksukykyä tarjota parempaa ostohintaa tai vuokraa markkinoilla. Vaikka tuki annetaan asujalle, tämän lisähyödyn saa sittenkin lopulta asunnonomistaja. Myynnin tapauksessa se hyödyttää myös isomman lainan myöntävää pankkia.

Tämän takia asuntolainojen verovähennysoikeudesta kannattaisi luopua.  Näin säästyvien valtion menojen korvamerkitseminen esimerkiksi valtion kunnalliselle arava-vuokratuotannolle myönnettävän korkotuen ehtojen parantamiseen olisi paljon parempi asuntopoliittinen suunta. Tämä vaikuttaisi asuntotarjonnan lisääntymisen kautta myös markkinoilla myytävien asuntojen hintojen alenemiseen.

Asumistuesta ei käytännössä voi luopua, koska ilman sitä monilla ei ainakaan Helsingissä olisi varaa asua ollenkaan. Silti yhteiskunnan kannalta olisi paljon parempi, jos asumistukea tarvitseville olisi osoittaa kaupungin kohtuuhintainen vuokra-asunto.  Silloin tuki ei välillisesti hyödyttäisi niin paljon yksityisiä asunnonomistajia kuin se nyt tekee.

Tästä kaikesta seuraa se, että jos haluamme tukea kohtuuhintaista asumista, tonttivuokrien alentamisen tai muun markkinoiden tukemisen sijaan julkisen sektorin kannattaa tuottaa itse enemmän asumiskuluiltaan säädeltyjä aravavuokra-asuntoja sekä hitas- ja asumisoikeusasuntoja. Näiden asuntojen tuotannon turvaamisessa kuntien ohella myös uusi eduskunta on avainasemassa.

Kohtuuhintaisen hinta- ja vuokrasäännellyn asuntotuotannon lisäämisen päämäärästä vihreät ja vasemmisto ovat yleensä samaa mieltä. Markkinaehtoisen omistusasumisen tukemista taas yleensä tuetaan oikealta. Tässä tonttivuokra-asiassa vasemmistoliitto astui harhaan. Joko ymmärtämättömyyden tai vaalipopulismin takia.  Mutta tulevilla neuvottelukierroksilla tavataan taatusti parempien ehdostusten äärellä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

23.3. klo 19 olohuonetentissä Hermannissa

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

20.3. Roihuvuoren kirjastossa 18-21

Roihuvuoren kyläaktivistien karonkassa.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Vanhustenhoidon arki ei saa hukkua hallintohimmeleihin

Perheystävän iäkäs äiti kaatui ja joutui sairaalaan. Kuvauksista ei ensin löytynyt mitään, joten hänet lähetettiin palvelukeskukseen toipumaan. Tarkistuskuvaus sovittiin viikon päähän. Sen jälkeen asiat eivät menneetkään siten kuin olisi pitänyt.

Kesti kuitenkin melkein kaksi viikkoa ennen kuin kivulias ja liikuntakyvytön potilas saatiin uudestaan röntgeniin. Olisi varmasti kestänyt vieläkin kauemmin elleivät aktiiviset omaiset olisi nostaneet asiasta meteliä.

Uudessa kuvauksessa viimein selvisi ilmeinen: lonkkamurtuma.  Odotetun diagnoosin seurauksena tehtiin leikkaus ja paraneminen saattoi vihdoin alkaa.

Potilaan kärsimys oli turhaa ja väärin. Tehotonta toimintaa ei voi perustella edes säästöpyrkimyksillä, sillä ylimääräinen aika palvelukeskuksessa tuottaa myös tarpeettomia lisäkuluja sosiaali- ja terveysvirastolle.

Helsingissä päätettiin taannoin yhdistää terveys- ja sosiaalivirastot erityisesti juuri siitä syystä, että vanhustenhoidon ja terveydenhuollon työjako ei toiminut oikein. Kumpikin puoli pyrki säästämään omia menojaan toisen kustannuksella ja sen takia kaupungin kokonaiskustannukset nousivat. Erityisen iso vaikutus oli juuri huonokuntoisten ikääntyneiden kohdalla, joita pidettiin tarpeettomasti ja kalliilla sairaalapaikoilla, kun tarkoituksenmukaisia paikkoja ei ollut tarjota vanhustenhoidon puolella.

Kuvatun tapauksen valossa näyttää siltä, että virastojen yhdistäminen ei ole  näitä ongelmia ratkaissut. Se, että leikkausta tarvitsevaa ikääntynyttä makuutetaan turhaan sairaalan sijaan palvelukeskuksessa ei oleellisesti säästä kuluja eikä auta potilasta.

Kentältä kuuluu muutenkin sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavien työntekijöiden hätähuutoja henkilökunnan riittämättömyydestä ja työssä uupumisen riskirajojen jatkuvasta ylittymisestä.

Viestejä kuuluu myös siitä, että hallinnollisen yhdistämisen oheisvaikutuksena on tapahtumassa paljon harkitsemattomia leikkauksia, jotka kohdistuvat erityisesti sosiaalipuolen ennaltaehkäisevään työhön. Tuore esimerkki tästä liittyy asukastaloihin, joista tein toisen bloggauksen muutama viikko sitten.

Kokonaiskuvan kannalta voi olla hyvä miettiä sitäkin, miten asia liittyy eduskunnassa kesken jääneeseen Sote-uudistukseen. Se kaatuu varmasti ensimmäisten asioiden joukossa uuden eduskunnan syliin.

Sote-uudistus tarvitaan, koska etenkin pienten kuntien kyky huolehtia sosiaali- ja terveyspalvelun tuottamisesta lain ja kohtuuden tasolla on ollut jo pitkään kyseenalaista. Laajempien alueiden tasolla tapahtuva organisoituminen on siksi välttämätöntä.

Kuitenkin aiotun Sote-mallin varomaton soveltaminen isoissa kaupungeissa olisi ollut omiaan tuottamaan toisenlaisia ongelmia.  Aiotussa Sote-uudistuksessa oli vahvasti kyse myös siitä, että peruspalveluja koskevia päätöksiä oltiin viemessä sellaiselle hallinnon  tasolle, joka olisi kunnanvaltuustojen päätöksenteon tavoittamattomissa. Silloin palvelujen heikentäminen olisi helpompaa, koska äänestäjillä olisi mahdollisuutta osoittaa vaaleissa luottamuksensa puutetta päättäjille.

Sote-uudistuksen kaatumisen hyvä puoli olikin siinä, että nimenomaan Helsingille ennustetut leikkaukset sosiaali- ja terveyspalveluhin eivät toteutuneet. Ainakaan vielä.

Mitä vanhustenhoidon osalta pitäisi sitten tehdä?

Ensiksi, Helsingin sosiaali- ja terveysviraston puolella pitää heti reagoida sellaisiin hoitoketjujen katkeamisiin kuin mistä oli kyse perheystäväni äidin tapauksessa. Yksittäistapausten takaa löytyy usein systemaattisia hallinto-ongelmia.

Toiseksi, ensi vaalikaudella valmisteltavaan Sote-uudistukseen on saatava Helsingin erityinen asema vahvemmin huomioiduksi. Palvelujen määrästä ja laadusta päättäminen ei saa kadota kaupungin oman poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin.

Kolmanneksi, väestön ikääntymiseen pitää varautua uusilla keinoilla. Ikääntyneiden kotona-asumista kannattaa tukea silloin, kun se on ikääntyneen omakin tahto. Eräs keino kotona asumisen tukemiseksi voisi olla jo aiemmin esittämäni ajatus yhteiskunnan tuella rakennettavista vanhusten yhteisötaloista. Niissä kotihoidon tukipalveluja voitaisiin keskittää ja järjestää nykyistä korkealaatuisemmin. Tällainen asumismuoto olisi myös omiaan auttamaan yksinäisyyden ja siihen kytkeytyvien kasvavien ikääntyneiden mielenterveysongelmien hoitoon.

Selvää on sekin, että omaishoitoon tulee edelleen lisätä varoja sen sijaan että sen ehtoja kiristetään.

Toisaalta kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen puolella taas olisi tilausta vahvistaa erilaisten kotona-asumista tukevien varusteiden lainausta. Oman isäni sairastumisen yhteydessä jokunen vuosi sitten huomasin, että oli käytännössä mahdotonta löytää mistään edes vuokrattavaa sairaalasänkyä, jossa on nostettava selkänoja.

Ikääntyneiden hoidon suhteen jatkuva vaara näyttää olevan siinä, että itse asia – palvelujen toimivuus arjessa –  tuntuu aina jäävän hallintohimmeleiden jalkoihin.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

19.3. Helsingin Steiner-lukiossa

Vaalipaneeli

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

16.3. klo 18.30-20.30 Suutarilan Palvelukeskuksessa

Siltamäki-Suutarila-Seuran vaalipaneeli

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

12.3. alustamassa JHL:n pääluottamusmiehille

Keskustelutilaisuus Helsingin kaupungin konsernijaoston jäsenenä kaupunkikonsernin JHL:n työntekijöiden pääluottamusmiesten kanssa. Aiheena Helsingin kaupungin omistajaohjaus.

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Mikä Fastholman huvilan purkamisessa meni pieleen?

Puhelin soi aamutuimaan. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen virkamies soittaa Herttoniemessä sijaitsevaan Fastholman huvilaan liittyvästä yllättävästä käänteestä. Kiinteistöviraston tilakeskus on yllättäen kutsunut poliisit tyhjentämään vallattuna olleen huvilan nuorista ja tilannut paikalle purkutraktorin kaatamaan talon saman tien.

Minulle soitettiin, koska olin kiinteistölautakunnassa eri yhteyksissä pyrkinyt pelastamaan huvilan, ja toisaalta valtauksen alettua olin toiminut jonkinlaisena tulkkina nuorisoasiainkeskuksen ja tilakeskuksen kovin erilaisten maailmankuvien välillä.

Vaikka vuosien kuluessa olin tottunut kaupungn virastojen suunnalta erilaiseen ajattelemattomaan hallintopönötykseen, yllätyin nopeasti käynnistyneestä purusta. Olin nimittäin vain muutama työpäivä aikaisemmin lyhyessä käytäväneuvonpidossa yhdessä tilakeskuksen päällikön Arto Hiltusen ja apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäen kanssa tuumaillut, ettei kiinteistöviraston pidä lähteä valtauksen suhteen hötkyilemään.  Nuorisoasiainkeskuksen sopi hoitaa kaupungin puolelta yhteydenpitoa valtaajiin oman kokemuksensa selkänojalla ja diplomatialla.

Mitään kiirettä asiassa ei ollut: rakennuksella tai sen ympäristöllä ei ollut tiedossa kaupungille muuta käyttöä ja vielä alkuvuodesta taloa oli yritetty myydä järjestöille, hinnalla millä hyvänsä, vaikka eurolla. Lisäksi vaikutti siltä, että vuonna 2011 haettu purkulupa oli vanhentunut.

Kuultuani siis aamulla puhelimessa purkutoimien käynnistyneen, soitin tietysti ensiksi Hiltuselle ja Sinnemäelle.  Nämä olivat molemmat kaupungin kiinteistöviraston yhteisellä työmatkalla Ranskassa. Kumpikin oli tiedostani aidosti hämmästynyt.  Sitten soitin rakennusvalvontaan, mistä kuulin, että vanha purkulupa vastoin odotuksia olikin voimassa eli toimenpiteellä oli siis muodollinen edellytys.

Selvittäessäni asiaa lisää ilmeni, että tilakeskuksen väliporras oli tässä asiassa käyttänyt  omaa harkintaansa. Etsin asiasta vastaavat virkamiehet ja tivasin syitä hoppuiluun. Lautakunnan purkupäätöksen ja voimassa olevan purkuluvan ohella riittäväksi perusteeksi koettiin se, että pelastuslaitos katsoi kiinteistössä olevan vaarallisia tulisijoja, ja että sen palotiet oli tukittu kulkuesteillä sekä, että siellä oli käytetty vaarallisia sähkölaitteita.

Kerroin, että tietojeni mukaan sähköt rakennuksesta oli kyllä katkaistu jo edellisellä viikolla; toisaalta tulisijojen käyttökielto oli hyvin valtaajien tiedossa ja barrikadikin oli talossa vain tiedossa olleen tyhjennysuhan takia. Riskien kannalta yksinkertaisin lääke olisi ollut vain tilanteen rauhoittaminen tilakeskuksen puolelta. Tiesin myös itse paikalla käyneenä sen, että talon yleinen kunto ei ollut huono. Mitään lehdissä spekuloituja sortuvia rakenteita tai aistein havaittavia sisäilmaongelmia talossa ei ollut.

Yhteenvetona tulkitsen, että  talon purkamiseen ei oltu lähdetty pahantahtoisuuden, vaan näkökulman rajoittuneisuuden takia. Toimenpiteen takana oli selvästi mielestään yhteisen edun asialla olevien virkamiesten kyvyttömyys nähdä asiaa omaa virastoa laajemmasta perspektiivistä. Juuri näin syntyy sellaista ankeuttamista, mistä olen kirjoittanut aikaisemmin rakennusviraston pulmiin liittyen.

On hyvä avata sekin, miksi lautakunta päätyi lopulta hyväksymään kiinteistön purun. Kiinteistövirastossa oli vuonna 2011 tultu siihen tulokseen, että kun kaupungilla ei ole huvilalle omaa käyttöä eikä rahaa sen korjaamiseen eikä museo vaadi sen suojelua, se kannattaa purkaa. Lautakunta puuttui tähän ja katsoi, että sen sijaan tulisi  järjestää talon myynnistä tarjouskilpailu. Siihen ei kuitenkaan valitettavasti saatu yhtään odotettua yleishyödyllisen toimijan tarjousta. Tämän jälkeen purkuesitykselle ei jäänyt vaihtoehtoja.

Kuitenkin juuri nyt purkutyön käynnistämisen kohdalla sivuuttui se, että nuorten tekemä talonvaltaus muutti tilannnetta oleellisesti.  Valtaajien karkottaminen rakennuksesta oli hätiköityä ja tarpeetonta, koska kaupungin kannalta juuri tällaisen kiinteistön valtaaminen ei ole uhka, vaan mahdollisuus.

On surkuhupaisaa, että vaikka virallisissa puheissa kannetaan huolta nuorten passiivisuudesta, sitten kun nuoret ovat aktiivisia, kutsutaan paikalle poliisit. Karttuneen kokemuksen mukaan tällaisesta rymistelystä seuraa lähinnä lisää valtauksia. Samalla kaupunki ja etenkin tilakeskus joutuvat symbolisen systeemivihollisen rooliin. Tästä saatiinkin tuntumaa jo samana iltana.

Bonushaittaa kaupungille pikapurusta seurasi siitä, että nyt rakennuksesta ei saatu talteen edes vanhoja arvokkaita hirsiä ja muita kierrätykseen soveltuvia materiaaleja.

Kaupunki toimi asiassa väärin useassa eri kohdassa:

1) Kaupungille tarpeetonta, mutta korjauskelpoista kiinteistöä lähdettiin alunperinkin hakemaan liian innokkaasti purkuun. Tarjouskilpailuun lähdettin vasta kun lautakunta puuttui asiaan.

2) Tarjouskilpailu laadittiin tavalla, joka synnytti selvästi väärinkäsityksiä omistajavastuiden ja tonttivuokran laadusta. Tämä taas johti siihen, että tarjouksen jättämiseen nousi liian korkea kynnys.

3) Valtauksen alasajoon ja purkuun lähdettiin hätiköiden ja ilman, että sen seurauksia olisi mietitty sen enempää kiinteistöviraston kuin kaupungin kokonaisedun kannalta. Radikaalille ratkaisulle ei haettu erikseen hyväksyntää ylemmiltä tahoilta. Toisella virastolla eli nuorisoasiankeskuksella pyyhittin pöytää.

Mitä sitten pitäisi jatkossa tehdä?

Menetetyn rakennuksen suhteen ei tietenkään ole mitään tehtävissä, mutta virheistä voi oppia:

1) Tilakeskuksessa on laadittava toimintaohjeisto vanhojen huviloiden ja muiden kaupungin omien toimintojen kannalta tarpeettomien kiinteistöjen vuokraamisesta ja myymisestä.  Niitä pitäisi tarjota soveltuvin ehdoin yleishyödyllisten toimijoiden käyttöön. Jos tällaisia tarpeita ei ole, ne kannattaa myydä eniten tarjoaville yksityisille tahoille. Tilakeskuksen vuokraamisen ja myymisen tavoitteena pitää nähdä kaupungille tulevien tuottojen ohella myös vanhan rakennuskannan säilyttämisen edistäminen.

2) Kiinteistöviraston ja nuorisoasiainkeskuksen on syytä laatia yhteiset ohjeet sille, miten valtaustilanteessa työjako toimii niin, että kaupungin ja kaupunkilaisten kokonaisetu huomioidaan.

Minusta on selvää, että Fastholman kohdalla nousseen älämölön pitää johtaa näihin toimenpiteisiin.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

12.3. klo 18-20 Asukastalo Hannassa

Asukastalo-ilta (Sturenkatu 12)

Tallennettu kategorioihin Menneet | Jätä kommentti

Köyhät taiteilijat köyhyyden korjaajina

Kävin tutun taiteilijan työhuoneella. Kellarissa oleva työtila oli tarpeeseen nähden pienehkö ja luonnonvaloa oli niukasti. Taiteilija oli kuitenkin tyytyväinen, koska perusturvalla ja satunnaisilla opetuskeikoilla elävälle sopivan hintaisen työtilan löytäminen on vaikeaa.

Helsingissä asuu suurin osa koko Suomen eri alojen taiteilijoista. Taiteilijat ovat yksi taloudellisesti heikommassa asemassa oleva ammattiryhmä. Jos kaupunki haluaisi vahvistaa taiteentekemisen mahdollisuuksia, se ryhtyisi vuokraamaan edullisia työhuoneita ja harjoitustiloja esimerkiksi halvalla hankittavissa olevista tyhjistä teollisuusrakennuksista tai vaikka lakkautetuista kouluista.

Koska tilojen hallinnoiminen voi olla kaupungin kannalta hankalaa, tässä yhteistyötä tarjoaisivat varmasti taiteilijajärjestöt. Tarvittaessa kiinteistöjen hallintaa varten voitaisi perustaa erikseen yhtiöitä tai yhdistyksiä.

Taitelijatilojen tarjoamiseen on myös muita perusteita kuin kulttuurin tukeminen. Se liittyy asuinalueiden yleisempään kehitykseen.

Helsingin tapaisissa isoissa kaupungeissa on tyypillistä, että varakkaampien ja köyhempien alueet eriytyvät tahoilleen. Jälkimmäisiin liittyy usein itseään vahvistavien sosiaalisten ongelmien kierre. Julkiset palvelut kuormittuvat ja kouluissa oppimiselta tilaa vievät muut haasteet ja murheet. Määräävään roolin päästessään syrjätyminen kasaantuu ja periytyy.

”Gentrifikaatioksi ”eli keskiluokkaistumiseksi kutsutaan ilmiötä, missä aikaisemmin vähemmän varakkaiden alueina tunnetut ympäristöt muuttuvat ensin kulttuurisesti kiinnostaviksi ja sen myötä uusien asukasryhmien kannalta houkutteleviksi. Asuntojen hintojen ja vuokrien nousun myötä ne voivat muuttua köyhille liian kalliiksi asua.

Helsingissä tällaisina alueina tunnetaan esimerkiksi Punavuori, Kallion seutu ja yhä vahvemmin myös Vallila.

Sosiaalisten ongelmien alueellista kasaantumista on Helsingissä pyritty estämään sillä, että kaikilla alueilla olisi sopivassa suhteessa vapaarahotteisia omistusasuntoja, kaupungin vuokrataloja ja muulla lailla hintasäänneltyjä hitas-asuntoja ja asumisoikeusasuntoja. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toteudu aina toivotulla tavalla. Uusien tutkimusten valossa alueelliset erot ovat voimistumassa.

Jos kaupunki ryhtyy tässä tilanteessa tarjoamaan kulttuurin tekemiseen työhuoneita, harjoitustiloja ja esiintymispaikkoja juuri sosiaalisesti haasteellisimmilta alueita, se saa lyötyä kahta kärpästä yhdellä iskulla. Taiteentekemisen edellytykset parantuvat ja alueiden kehitys vahvistuu. Alueilla, joilla on paljon kaupungin vuokra-asuntoja ja muita hintasäänneltyjä asuntotyyppejä yleinen asumisen hintataso ei nouse niin, että vähemmän varakkaat joutuisivat muuttamaan alueelta pois.

Kaikki voittavat.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti